Onneksi ehdin nähdä tämän kulttuuri-ilmiön viimeisen keikan, jotta sain käsityksen, mistä hypessä on kyse. Olisin halunnut rakastaa D.R.E.A.M.G.I.R.L.Sia.

***

Perustaja-dj-duo Lina Schiffer ja Taika Mannila aloittivat Helsingin juhlaviikkojen sunnuntain viimeisen keikan muistojen jakamisella, kiitoksilla ja muistutuksella, että tämä on kokoonpanon viimeinen veto ”ennen kun toisin maksetaan”. Muistiinpanojen lukemisella aloittaminen oli rohkea valinta. Puhe kesti kymmenisen minuuttia ja vaikka se tarjosi muutamat naurut ja tarina oli kiva kuulla, oli se ehkä silti vähän löysähkö aloitus. Viimeisenä huikkauksena he sanoivat, että on aika päästää irti vihaiset feministit, mikä lupaili hyvää.

Tunnelma Huvilta-teltassa eskaloitui hurmokselliseksi jo ensimmäisen sooloesiintyjän aikana. Paikalla oli selvästi paljon faneja. Artisti nimeltä F sai ihmiset pyynnöllään siirtymään ylös penkeiltään ja tanssimaan lavan eteen. Artisti muistutti, että ollaan räppikeikalla. Tästä huolimatta F ei kuitenkaan räpännyt vaan hänen esityksenä oli kauniisti laulettua poppia.

Esitys toisensa jälkeen oli todella täyteläinen. Ehkä vähän liiankin.  Lavalle kutsuttiin tämän tästä fiittaajia, joiden anti jäi hieman ohueksi. Lisäksi fiittaajien laulut ja räpit hädin tuskin kuuluivat yleisöön. Muhkeat soundit peittivät muutenkin alleen lyriikat, yksittäisistä sanoista tai lauseista sai kiinni sieltä täältä.Kaiken taustalla pyörivät näyttävät, värikylläiset ja psykedeeliset visut.

Show sisälsi paljon hetkiä, jossa artistit flirttailivat ja tanssivat toisilleen. Ne kohdat jättivät kylmäksi, koska niistä tuli ulkopuolinen olo. Toimittaja ja Yeboyahin tuplaaja Renaz vielä korosti kenties tahattomasti ryhmän keskinäisiä suhteita kertomalla stoorin, jonka mukaan nähtyään kokoonpanon esityksen vuosi sitten Flowssa hän mietti: ”tää on niin mulle”. Hän lisäsi perään, että ”tämä on meille”, mutta jotain oli ehtinyt jo tapahtua, ainakin omassa mielessäni.

Räppärikatsaus toi mieleen Mimmit räppää – tapahtuman. Siellä ei ollut taylormade Adidas-kledjuja, psykedeelisiä visuja tai valtavaa äänentoistoa, mutta siellä oli jotain, mikä jäi tästä showsta pois. Ehkä Mimmit räppää –naisten erilaisuus, esitysten yllätyksellisyys ja toisista rajusti poikkeavat tyylit sekä laulunaiheet tekivät illasta TBA:ssa jotenkin erityisemmän ja erilaisiin tunteisiin vetoavamman. Ehkä D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. –esityksiin  olisi toivonut  enemmän kontrastia. Vauhdikkaiden ja superkyllästettyjen numeroiden väliin olisi sopinut loistavasti esimerkiksi tummanpuhuva ja vähäeleinen Milia, joka sai ihon kananlihalle Mimmi räppää –tapahtumassa. Hän olisi tarjonnut minimalistisuudellaan hengähdystauon. Mimmit räppää – tapahtumassa keskeistä olivat lyriikat–niin kuin ne räpissä kuuluvat olla –  tässä spektaakkelissa ne jäivät vaatimattomaan rooliin kaiken muun makean ja säihkyvän alle.

Shown ehdottomasti sytyttävin osuus olivat tanssijat, jotka pistivät itsensä likoon Dineo Bodibe etunenässä. Vauhdikkaat ja koordinoidut muuvit aiheuttivat wow-efektin enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Lopussa kolmen hengen ryhmä tanssi samalla, kun taustalta kuultiin nauhoitettua feminististä manifestia. Kun tanssijat heittivät nyrkkinsä ilmaan sanan ”feminist” kohdalla, iso osa yleisöstä teki saman. Hetki oli hieno, vaikka termi pursuaa jo lähes uuvuttavasti milloin missäkin tarkoituksessa.

On mahtavaa, että näitä mielenkiintoisia räppäreitä on koko ajan enemmän ja tämmöinen konsepti on hyvä mahdollisuus tavoittaa ihmisiä. Shown eteen oli nähty paljon vaivaa ja lavalla oli lahjakkuutta. Tämän konseptin myötä tietä on varmasti taas pikkuisen tasoitettu, eikä alustan tuomaa arvoa yksilölle, niin esiintyjälle kuin häntä ihailevalle fanille, voi vähätellä. Illan kaunein opetus oli yhdessä tekemisen tärkeys, vaikka D.R.E.A.M.G.I.R.L.S maailma tuntuikin osin omalta todellisuudeltaan, joka kuuluu harvoille valituille.

PS. Olen toiveikas, että vielä tulee päivä, jolloin omasta todellisuudestaan räppäävää naista ei tarvitse luokitella feministiksi.

Lue Mimmit räppää vol 6. arvio täältä.