Olin aivan sekaisin, kun näin, että  räpidolini Asa tekee Punainen tiili -keikat Kulttuuritalolla. Olen nähnyt Asan kymmeniä kertoja, enkä voisi jättää tätä väliin.  Seuraavassa hetkessä olin aivan rikki, kun lensin Tiketistä ulos, enkä saanut lippuja Avaimen Kultsa-keikalle.  Sitten ilmoitettiin, että keikkoja tulee vielä lisää ja lämppärinä on freestylen kuninkaat Lyömättömät. Extatic.

En ole koskaan nähnyt Avaimen keikkaa, enkä tainnut nähdä sitä nytkään, sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti.

Keikasta on nyt pari päivää, enkä muistele sitä erityisellä lämmöllä. Olen tottunut näkemään Asalta vain hyviä ja intohimoisia keikkoja, jotka kasvavat usein eeppisiksi kokonaisuuksiksi. On ollut intiimejä klubikeikkoja sinisten spottien hämyssä  sekä big bandin kanssa vedettyjä täyteläisiä folkbileitä auringon paahtamassa festariteltassa kuorikate kenkien alla rapisten. Koen, että itälhelsinkiläisherralla oli enemmän ”asennetta” ennen Love-levyä tai jossain sen paikkeilla. Tyyli on muuttunut hyvin paljon varsinkin viimeisten vuosien aikana. Mieshän on nykyään perheellinen, millä lienee vaikuttanut pehmeämpään linjaan. En sano, että se on huono juttu, ja onhan näitä herkistymisiä nähty. Kun kuuntelee vaikka Robbie Williamsin tyttärelleen kirjoittamaan Teddy-biisiä, ollaan aika kaukana hikisestä ja paidattomana vedetystä Rock DJ:stä. Jonkinlainen romantikko Mr. Williams on aina ollut, mutta isäksi tulo tuplasi rakkauden määrän ilmaisussa. Jos ennen oli chilillä maustettua suklaata niin nyt on jotain persikkasosetta. No mutta, takaisin keikkaan.

Juhlan kunniaksi siniseen huppariin (kenties sama mikä levyn kannessa) pukeutunut Asa soitti Punainen tiili -levyn orjallisesti alusta loppuun. Olen nähnyt samanlaisen levyn läpisoittamiskeikan myös Cypress Hilliltä, joka veti Black Sundayn  kappaleita, mutta satunnaisessa järjestyksessä.

”So you want to be a rap superstar
And live large a big house 
5 cars, you’re in charge
Comin up in the world 
Don’t trust nobody
Gotta look over your shoulder constantly.”

Yllä oleva oli setin vika biisi, eikä levyltä Black Sunday, mutta niin eeppinen, että teki mieli lisätä se tähän.. Yleisö oli koko CH:n keikan ajan varpaillaan, valmis räjähtämään.

Heti Punainen tiili -keikan  alussa mentiin Itä-Helsingin sijaan metsään, kun keikan ja levyn eka biisi, nimikkokappale Punainen tiili oli jokseenkin välinpitämättömän oloista lörpöttelyä. Ikään kuin räppäri olisi vaan lasketellut merkityksettömiä sanoja suustaan. Tuskin sitä itsekään allekirjoittaisi kaikkia omia ajatuksiaan yli 15 vuoden takaa. Toivoin silti kiihkoa ja intohimoa, asennetta poliittisten ajatusten taakse, koska Punainen tiili on klassikko.

”Punainen tiili kädes, sinä vapauteesi juokse.
Välil maan ja taivaan raha menee rahan luokse.
Alas kapitalismin kahleet, näin unessani enteen.
Elä aatteidesi puolesta, vedä vielä kerran henkee.”

Se on sukupolven anthem, viuluineen ja kauniine sanoineen yksi kotimaisen räpin ikonisimmista kappaleista. Mielestäni sille ei tehty tarpeeksi kunniaa. Vähän kuin Asa olisi pitänyt sille huonosti järjestetyt hautajaiset, jossa hänellä ei ole vainajasta mitään sanottavaa.  Punainen tiili -kappale jätettiin tahallisesti kesken ja jatkettiin viimeisenä kappaleena loppuun. Myös Roihuvuori, vähintään yhtä iso klassikko, jäi jotenkin latteaksi.  Yhdessä iltaan -kappaleen naislaulu tuli nauhalta. Osin lyyrikoita oli päivitetty ja esim. Trump sai osumia. Lavalla räppäsi hieman kyllästyneen oloinen Asa, ei Avain. Keikka ei lähtenyt missään vaiheessa hurmokseen johtavaan lentoon, niin kuin olet artistilta tottunut näkemään. Olisin myös toivonut encoreen Asan muuta vanhaa tuotantoa (Leijonaa metsästän ois ollu kunnon pankinräjäyttäjä), vaan mitään ei tippunut.

Yleisö oli selvästi fiiliksissä vierailijoista. Lavalla nähtiin esimerkiksi Redrama ja Iso-H. Koska olen 162 senttiä pitkä ja olin kaukana lavasta, en nähnyt miehet kuin vilaukselta ja jäin paitsi artistien vuorovaikutuksesta. Muutenkin näin enemmän selkiä, pipoja ja älypuhelmia kuin itse actionia.

Hienoa keikassa olivat selkeästi näkyneet Sellekhanksin visuaalit. Screenillä luki esimerkiksi ”Jari Aarnio, vuoden poliisi”, joka lienee tämän hetken lempiaihe räpissä. Ylipäätään vanhojen kappaleiden kuuleminen oli mukavaa, mutta ei herättänyt samanlaisia tunteita kuin levyltä. Onhan sitä itsekin kasvanut, mutta kyllä yhdeksi illaksi ois voinut palata täysillä menneisyyteen.

Järjestelyt Paviljongissa eivät oikein toimineet, sillä narikkaan sekä tiskille sai jonottaa 30 minuuttia. Tiskiltä saattoi ostaa paikallista olutta. Tila näytti hyvältä, mutta se oli ehkä fiilikseltään aavistuksen kolkko. Soundit olivat parhaat jossain lavan ja takaseinän etuosan puolivälissä. Välillä ne säksättivät ikävästi takaseinästä lähempänä baaria.

Mielestäni keikan paras veto oli Ruokaa, ei aseita -biisi, joka on lähempänä Asan nykyistä linjaa kuin monet muut Punainen tiili -levyn kappaleet. En ole pettynyt artistiin, mutta nostalgiatrippi jäi omalta kohdaltani kädenlämpöiseksi. Tiili oli vaaleanpunainen ja se putosi maahan ennen kuin osui ikkunaan.