En ole rakastanut mitään elokuvasarjaa, niin kuin olen rakastanut Tähtien sotaa. En edes mestarillista Kummisetää.
Olen kuunnellut John Williamsin upeaa musiikkia satoja tunteja CD:ltä ja Spotifysta, omistanut ties mitä Star Wars –t-paitoja ja -asusteita, lukenut episodit IV-VI kirjana (älytöntä), hankkinut ison AT-AT:n prahalaisesta lelukaupasta, käynyt kaksi kertaa Art of Star Wars –näyttelyssä Tennarissa vuonna 2001, lukenut sekä Carrie Fisherin että George Lucasin elämäkerran, vieraillut Floridan Disneyworldin ja Pariisin Disneylandin SW-laitteissa ilosta päihtyneenä, pelannut Force Commanderia (2000) sekä tutkinut Behind the Magic –PC-peliä 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Viime vuonna ostin AR-tekniikkaa hyödyntävän Jedi Challenges -valomiekkailupelin ja kävin katsomassa konserttia, jossa näytettiin neljäs episodi aidon orkesterin säestämänä. Suureksi pettymykseksi kanttiinabändin osuus kuultiin nauhalta! Viimeisimmät kuusi episodia olen tottakai käynyt katsomassa leffateatterissa. Monet niistä ensi-iltoina ja mahdollisimman isoilta screeneiltä. SW-tatuointini on ajanvarausta vaille valmis. Tiedän kymmeniä SW-maailmojen hahmoja, planeettoja, aluksia ja hävittäjiä nimeltä. Olen siis fani.
Kun George Lucas päätti jatkaa avaruussaagaansa, syntyi räikeää vastakkainasettelua ”vanhan” ja ”uuden” Tähtien sodan välille, vaikka Lucas näytti vetelevän yhä naruista. Franchisingin siirtyminen Lucasilta Disneylle oli joillekin faneille liikaa ja he ovat vihanneet näitä uusimpia SW-elokuvia. Vaikka koko saagaa ei olisi edes olemassa ilman George Lucasia, ohjasi Lucas mielestäni pökkelöimmät ja kamalimmat SW-elokuvat lukuun ottamatta ensimmäistä, 1977 julkaistua alkuperäisklassikkoa A New Hope. Episodit I-III olivat mielestäni sulkia hattuun Industrial Light & Magicille, eivät Lucasille. Vaikka elokuvat olivat pullollaan erinomaisia näyttelijöitä (esim. Liam Neeson, Ewan McGregor, Samuel L. Jackson ja Natalie Portman) ei heistä kukaan voinut pelastaa niitä. Yksi hienoimmista sitheistä, akrobaattinen Darth Maul sentään esiteltiin näissä elokuvissa ja hahmon ohella kuultiin kertakaikkisen upea Williams-sävellys Duel of Fates. Muuta mykistävää ei niistä käteen juuri jäänyt.
Olisin itsekin ollut täysin tyytyväinen kolmeen ensimmäisenä ilmestyneeseen alkuperäiselokuvaan, mutta olen nauttinut uusimmista SW-elokuvista niiden herättämien nostalgisten tunteiden ja loputtumien alkuperäiselokuvien lainausten ja viittausten takia. Osahan on vihannut juuri tätä lainailua. Tuttuus ja nostalgia puuttuivat lähes kokonaan episodeista I-III, joissa oli aivan kamalaa ylinäyttelyä ja liikaa erikoisefektejä. Niitä oli vaikea sijoittaa mielessään aikaan ennen neljättä episodia, sillä ne olivat niin viimeisteltyjä ja kylmiä. Jotain olennaista oli kadonnut matkalla ajassa taaksepäin. Uusimmista leffoista yllätyksellinen, Rian Johnsonin The Last Jedi on ehkäpä suosikkini.
Vaikka ohjaaja J.J. Abrams (Episodit VII ja IX) pelasi monen mielestä varman päälle ja teki yllätyksetöntä, jo nähtyä SW-elokuvaa, ovat uusimmat episodit olleet itselle paljon, paljon miellyttävämpää katsottavaa kuin Lucasin prequel-elokuvat.
Tässä oma ranking kaikista episodeista (1977-2019)
- Episode V: The Empire Strikes Back
- Episode IV: A New Hope
- Episode: VI: Return of the Jedi
- Star Wars: The Last Jedi
- Star Wars: The Rise of Skywalker
- Star Wars: The Force Awakens
- Episode II: Attack of the Clones
- Episode III: Revenge of the Sith
- Episode I: The Phantom Menace
Onneksi on olemassa lapsuudesta tuttu, uskomattoman laaja ja kaunis Tähtien sota –maailma, johon voi halutessaan palata koska tahansa.
Ensi-illan hurmos – varo juonipaljastuksia!
Tennarin iSense-sali oli viimeistä paikkaa myöten täynnä ensi-iltana 18. joulukuuta puoli seitsemän aikaa illalla. Näytökset pyörivät läpi yön. Monet olivat pukeutuneet SW-asuihin, osa aivan Comic Con -tasoisesti. Parasta oli nähdä noin 10-vuotias tyttö Reyn asussa ja kampauksessa.
I need to finish what Luke started. – Rey
Viimeisimmän episodin joistakin kohtauksista sain niin voimakkaita kylmiä väreitä, että en ole sellaisia kokenut naismuistiin. Suorastaan tärisin. John Williamsin musiikilla on sellainen vaikutus, mutta myös episodin visuaalinen maailma herätti vahvoja fiiliksiä. Oli tunteikasta nähdä vanhat tutut kasvot ja paikat. Loppuhuipennuksena palattiin vielä sinne mistä kaikki alkoi: Luke Skywalkerin lapsuudenkotiin Tatoiine-planeetalle ja vielä kera kaksoisauringonlaskun.
Kaikista surullisin kohtaus oli prinsessa Leian kuolema, joka itketti myös legendaarisen, kompleksisen elämän eläneen Carrie Fisherin poismenon takia. Tuntui siltä, että SW:n pitkä ja merkittävä historia kerrostui tässä kohtauksessa. Yksi hieno nyanssi saattoi jäädä osalta huomaamatta, mutta kaikki salin kovimmat Star Wars -fanit tiesivät, mitä Kylo Ren jätti sanomatta, kun hänen isänsä Han Solo lausui tälle ”I know”.
Ensi-iltaan saapuneet ihmiset tuntuivat nauttivan elokuvasta suunnattomasti. Monessa kohdassa jopa hurrattiin. Kylon ja Reyn suudelma, galaksin laivaston saapuminen auttamaan sekä Joonas Suotamon nimi lopputeksteissä saivat ihmiset vislaamaan ja taputtamaan. Tottakai taputimme kaikki myös alku- ja lopputekstien kohdalla. Oli ihanaa ja tarpeellista kokea niin hyväntuulinen, lämmin ja eskapistinen ilta, kun elämme kotimaisen politiikan jatkuvan myllerryksen, sateisen joulukuun ja ilmastoepätoivon keskellä. Elokuvaa katsoikin kuin kannanottona nationalismia ja populismia vastaan. On olemassa vielä jotakin verta sakeampaa.
PS. Tässä vielä komiikkahelmi Conan O’Brien Showsta 2000-luvun alusta. Triumph-koira Attack of the Clones -ensi-illassa New Yorkissa.
Jätä kommentti