*Varoitus! Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia Netflixin suositusta Squid Gamesta.* 

Kävin alaluokat pienessä kyläkoulussa, joka oli osin metsän ympäröimä. Luokkakavereiden kanssa leikimme pihalla erilaisia leikkejä sekä välitunneilla että koulupäivän jälkeen. Metsä oli hyvä paikka piiloutua, jos leikki sellaista vaati. Joskus yksin pitkään metsässä odottelu, esimerkiksi piilosen aikana, oli suorastaan jännittävää.  Parhaiten noilta ajoilta 90-luvun alusta muistan pelit kymmenen tikkua laudalla, polttopallo sekä tervapata. Jos näitä joutuisi nyt aikuisena pelamaan Squid Game -hengessä panoksena oma elämä, olisi onnella varmaan enemmän merkitystä kuin aiemmalla kokemuksella. Kaikki edellä mainitut lastenleikit toimisivat melko hyvin kotimaisessa versiossa Squid Game -sarjasta, vaikka toivon, että sellaista ei tule.

Niin moni sarja on vuosien varrella viihdyttänyt ja koukuttanut, mutta lopulta unohtunut lähes kokonaan. Suurimmasta osasta on jäänyt mieleen vai nimi, kenties muutama kohtaus, tunnarin melodia ja käsitys siitä, oliko sarja hyvä vai ei. Joskus olen lopettanut katsomisen ekaan jaksoon (Tsernobyl) tai ekaan tuotantokauteen (Sons of Anarchy), sillä merkityksellisyys tai idea tuntuu kadonneen tai puuttuvan kokonaan. Valitsen sarjat usein suositusten perusteella. Squid Gamen katsoin, koska kuten Game of Thronesin kanssa aikanaan, tuli tarve tietää, mistä ilmiössä on oikein kyse.

Oli iloa katsella pitkästä aikaa sarjaa, joka ei ole britti tai amerikkalainen ja jossa jokainen näyttelijä on itselle uusi kasvo ja kaikki (erinomainen) musiikki on uutta, ei esimerkiksi tunnetuilla hiteillä ratsastamista. En tiedä, kuinka laadukas suomenkielinen tekstitys oli ja kuinka paljon se hävitti dialogin nyansseja, mutta silti nautin sarjan alkuperäiskielestä. Sarjan heikoimmilla hetkillä puhuttiin englantia. Squid Gamen ainoat huonot minuutit olivat VIP-vieraiden kököt kohtaukset. Kiusallisen huonot näyttelijät yhdistettynä alleviivatun ällöttäviin ja röyhkeisiin hahmoihin tuntui tosi irralliselta ja tarpeettomalta sarjassa.

Vaikka verta, sisuksia ja murhaamista oli runsaasti, ei sarja lipsahtanut goren puolelle. Loistavat näyttelijät tekivät dystopian kuvauksesta uskottavan, melkein kuin dokumentin. Hahmojen henkinen kasvu pelin aikana oli kaunista ja koskettavaa katsottavaa. Tuuliajolla ollut Gi-hun (456) otti vihdoin vastuun niin omasta kuin muidenkin elämästä, häikäilemätön Sang-woo (218) osoitti lopulta katumusta teoistaan ja itsensä kovettanut Sae-byeok (67) alkoi luottaa muihin. En ole hetkeen nähnyt tv-sarjoissa näin kiinnostavia, inhimillisiä ja kompleksisia hahmoja. Erikoismaininta vielä Kim Joo-ryoungin näyttelemälle voimakastahtoiselle selviytyjälle Mi-nyeolle (212), joka piti lupauksensa loppuun asti.

Mietin jokaisen vinksahtaneen pelin kohdalla, miltä tuntuisi itse olla paikalla, pelata omalla hengellään? Miltä tuntuisi tietää, että kuolema -joko oma tai toisten – on väistämätön?

Viimeisen jakson jälkeen oli pakko olla hetki ihan hiljaa ja sulatella nähtyä. Squid Game tuntui. Se ei ollut vain jälleen yksi tv-sarja, jonka jälkeen kohauttaa olkia ja siirtyä selailemaan suosituksia. En edes tiedä, mihin siirtyä tämän jälkeen. Pettymys on yhtä varma kuin kuolema.

Toivottavasti tulevaisuuden laatusarjoja tulee enenevissä määrin muualta kuin Jenkeistä. Wired-lehden mukaan Netflixin käsikirjoitetuista tv-sarjoista yli puolet oli tänä vuonna muun kuin englanninkielisiä, joten itse voi vaikuttaa siihen, että jatkossa tarjonta on entistä monipuolisempaa.

Katso postaus HBO-suosikeistani

Katso postaus kaikkien aikojen suosikki sarjastani