Kuninkaan puhe on yksi lempielokuvistani. Se sijoittuu historian mielenkiintoisimpaan aikaan (1930- ja 1940-luku), on tositarina, siinä on karismaattiset näyttelijät (Colin Firth, Geoffrey Rush ja Helena Bonham-Carter) ja virheetön käsikirjoitus.

Varasin heti liput päivänäytökseen, kun huomasin moottoritien varressa Lahden kaupunginteatterin mainoksen Kuninkaan puheesta.

Ennen esityksen alkua olin valmis pettymään, koska Tom Hooperin elokuva on niin kertakaikkisen upea ja tyylikäs. Oli vähän hölmöä ajatella näin. Teatterilla on aivan omat vahvuutensa, millaisia elokuvalla – edes kaikista loistavimmalla – ei ole. Tai kenties tulevaisuudessa, kun katsomme niitä AR:ssä  ja VR:ssä, mutta ei juuri nyt.

Teatterin suurinta lumoa ovat intiimiys ja fyysinen, kolmiulotteinen tila. Yleisö on keskellä tarinaa, melkein sen sisällä. Lahdessa kirjaimellisesti, päänäyttämön etuosa ja näyttelijät ovat kosketusetäisyydellä ensimmäisestä rivistä. Olen käynyt teatterissa koko elämäni, rakastan sitä. Teatterin maailma tuntuu jollain tavalla  muuttumattomalta, sillä kaikki nämä vuodet kotimaista teatteria on tuntunut kannattelevan busseilla saapuvat eläkeläiset. Moni pukeutuu teatteriin tyylikkäästi ja ihmiset käyttäytyvät hyvin. Väliajalla on ihan oma tunnelmansa.

Kuninkaan puheessa on loistava roolitus, mutta vain yksi kuningas. Lionel Logue:ia esittävä Tapani Kalliomäki oli ilmiömäinen; sympaattinen ja suora, uskottava, lämmin ja vaatimaton. Tuntui siltä, että australialaisen puheterapeutin rooli oli kirjoitettu hänelle. Elokuvassa loisti eniten Colin Firth, mutta tässä teatteriversiossa pääosassa oli Lionel. Toinen mieleenpainuva roolisuoritus Lahden kaupunginteatterin Kuninkaan puheessa oli Saara-Elina Partasen vuorosanaton, mutta sitäkin vaikuttavampi osa Wallis Simpsonina. Partasen ilmaisuvoimaisen kehonkielen ja lumoavan ilmeikkyyden jälkeen ei jäänyt epäselväksi, miksi Edward VIII luopui kruunusta.

Olen aina kiinnittänyt paljon huomiota äänimaailmaan, valoihin sekä lavasteisiin ja niiden käyttöön esitysten aikana.Välillä jopa niin paljon, että olen unohtunut tutkimaan niitä tarkasti ja vajonnut omiin ajatuksiini kesken esityksen. Yksi lavastuksellisesti upeimmista koskaan näkemistäni kohtauksista oli  Helsingin kaupunginteatterin esityksessä Victor Hugon mestariteoksesta Les Misérables (1999). Hannu Valtosen Thérnardier vaelteli viemärissä ryöstämässä ruumiita. Viemäri näytti jatkuvan loputtomiin.

Tykkään runsaasta ja yksityiskohtaisesta lavastamisesta enemmän kuin tahallisesta ja usein hyvin modernista, symbolisesta minimalismista, jota näkee ehkä enemmän monologeissa tai kahden näyttelijän esityksissä. Kuninkaan puheen lavasteet oli rakennettu hätkähdyttävän upeiksi, niin kaikuva ja varjoisa Westminster Abbey kuin kuninkaallisen palatsin juhlalliset salit. Pylväät näyttivät painavilta ja materiaalit autenttisilta. Kaikki liukui saumattomasti Loguen nuhjuisesta vastaanotosta upeisiin saleihin. Lavastuksesta vastasi Milja Aho. Joitakin vuosia sitten olin Lahdessa katsomassa Vertigon, jossa päälava oli silloinkin hyödynnetty koko korkeudelta: tornista putoava nainen tippui oikeasti hätkähdyttävän korkealta. Putoamisen suoritti muistaakseni voimistelija.

Seuraan suurella mielenkiinnolla Lahden kaupunginteatterin ohjelmistoa, sillä hienojen esitysten lisäksi ilahduttavat maltillisen hintaiset liput.