Onko mussa jotain vikaa, koska pidän Bondista enemmän kylmäverisenä hitmanina kuin herkkänä perheenisänä?

Kävin vihdoin katsomassa uusimman 007 No Time do Die –elokuvan. Se oli kiusallisen sentimentaalinen. Bond näytti tunteensa hautakiville, kuoleville amerikkalaisille ja entisille heiloille. Hänellä oli myös ydinperhe ja liikaa vuorosanoja.  Bond ei pitänyt kiinni tutusta sarkastisesta lakonisuudestaan, vaan suorastaan lörpötteli niitä näitä. Leffa tuntui monella tapaa antikliimaksilta Daniel Craigin aiemmille Bond-leffoille.

Hahmojen korostettu lojaliteetti toisiaan kohtaan alkoi ärsyttää, ikään kuin elokuvan tehtävänä olisi ollut yhdistää Brexitin jälkeinen Iso-Britannia. Olihan ensi-iltaakin näyttävästi seuraamassa ummehtuneelta tuntuvan, sisältä kahtia revenneen monarkian edustajia. Jostain syystä brittiläinen patriotismi ei silti ole elokuvissa ihan niin vaivaannuttavaa kuin amerikkalainen. Ehkä sitä ei ole nähnyt niin paljon. Elokuvassa oli myös pelin tuntua: tässä tehtävä, alkakaa suorittaa. Juoni oli jotenkin suoraviivaisempi, eikä sisältänyt niin paljon kerroksia kuin aiemmat Craig-Bondit. Myös Craigin leffojen synkkyys, mikä teki niistä osin niin upeita, oli poissa.

Valituksistani huolimatta leffa ei ollut umpisurkea ja pidin sen joistakin kohdista. Bond-elokuvien visuaalinen maailma on aina omaa luokkaansa. Henkeäsalpaavan kauniita, joko supermoderneja tai perinteikkäitä lokaatioita, huipputeknologiaa, kauniita ihmisiä ja tyylikkäitä, räätälöityjä vaatteita. Tuotesijoittelut oli tässä leffassa kyllä tehty kömpelömmin kuin aiemmin. Nokian puhelimen takakansi, Range Roverit ja Tod’s-laukun T-solki saivat vähän liikaakin näkyvyyttä.

Tällä kertaa leffan soundtrackista vastasi elävä legenda Hans Zimmer. Zimmerillä on maneerinsa, mutta pidän hänen synkästä ja mahtipontisesta leffamusiikistaan valtavasti. Kuulin Zimmerin tuotantoa livenä yhdessä elämäni upeimmista konserteista muutama vuosi sitten. Konsertti teki niin ison vaikutuksen, että suhteeni hänen työhönsä on spesiaali. Konsertissa Zimmer avautui yleisölle. Hän kertoi surullista tapahtumista Batman-elokuvien ympärillä: Heath Ledgerin kuolemasta ja Auroran elokuvateatteriammuskelusta.

En ole ihan varma, oliko Billie Eilishin kaunis tunnarikappale jotenkin vähän liian bondtunnarimainen ja tilaustyön kuuloinen. Täytyy kuunnella se vielä muutamaan kertaan.

Tykkäsin leffan kaikista naisista, joskaan kenenkään roolityö ei tule koskaan vetämään vertoja Judi Denchin karismalle M:nä. Hermostunut agentti Paloma (Ana de Armas), oli oikein pirteä lisä elokuvassa. Bondin ei kuitenkaan tarvitsisi olla naisten voimaantumisen elokuva ja koittaa hyvittää menneisyyden virheitä, eli korostetun typerän oloisia naishahmoja.  Voimaannuttamista, inkluusiota tai tasa-arvoa voi tuoda esiin eri tavoin. Paras tapa olisi sellainen, jota katsoja ei huomaisi, joka ei tuntuisi päälleliimatulta naisyleisön kosiskelulta. Olisi esimerkiksi ollut paljon raikkaampaa ottaa Madeleinen rooliin nainen lähempänä Bondin ikää, kuin valita eri etnisyyksiä edustavia naisia, alleviivatusti ”miehen veroisia” tappokoneita . Eikä kukaan juokse korkkareilla saaristossa. Bond on perinteikästä fantasiaa, aikuisten satua, joten liian vakavasti sitä ei myöskään kannata ottaa. Ehkä sen tehtävänä ei ole edistää tasa-arvoa vaan vain viihdyttää.

Edelleen paras Craigin Bondeista, Casino Royale, oli erinomainen itsenäisenä elokuvana. No Time To Die tuntui ikävä kyllä lässähdykseltä omassakin kategoriassaan: Bond-elokuvana. Jopa Craigin aiemmista elokuvista heikoin, etäinen ja kolkko Quantum of Solace (oopperakohtaus oli kyllä poikkeuksellisen erinomainen) oli tätä uutta parempi.

Kuka lienee seuraava James Bond? Nolla nolla seiskahan on vain numero.