”Mitä sä aiot tänään tehdä?”

”Laihduttaa.”

Soitin äidilleni lauantaina helpottaakseni omaa oloani ja saadakseni muuta ajateltavaa. Kiitos ja anteeksi äiti. Olin lähes koko lauantain yksin. Hoidin asioita, söin salaattia, kävin ostamassa itselleni toisen (!) suklaajoulukalenterin  (Lindtillä oma vegaaninen, joskin törkyhintainen) join smoothien, pakkasin laukun sunnuntaita varten ja tainnutin itseni uneen katsomalla Sohvaperunoiden vanhoja jaksoja. Onko suomalaiset muuten aika hauskoja vai onko sohvaperunoiksi valikoituneet keskivertoa hauskempia? Heräsin aamuyöllä kolmen aikaan. Näin painajaista, jossa painoni oli kaksi kiloa yli sallitun rajan.

Sunnuntaina heräsin 6.30 ja menin heti vaa’alle. Lukeman valossa ajattelin, että voin syödä aamupalaa. Join kaksi pientä kuppia kahvia kauramaidolla, söin puolikkaan pikarillisen proteiini-vaniljavanukasta ja hörpin marjanmakuista elektrolyyttijuomaa. Katsoin aamullakin Sohvaperunoita, kun en oikein pystynyt keskittymään muuhun. Tarkistin vielä kassin tavarat, vedin kengät jalkaan ja toppatakin niskaan. Kuten edellisenä iltana, kuuntelin Rage Against the Machinen Vietnowta. Ulos astuessa täytyi vetää huppu tiukasti päähän, sillä märkä lumi hulmusi villisti ympärillä. Tein ensimmäiset jalanjäljet lumeen Brakun leikkipuiston halki kävellessä. Pysähdyin keskellä leikkipuistoa tallentamaan automaattilaukaisulla tunnelman hiljaisuudesta ja rauhasta Kalliossa. Miljöö oli täysi vastakohta sille, mitä tunsin sisälläni.

Jatkoin matkaa Päijänteentien bussipysäkille, josta valmentaja ja seurakaveri poimivat kyytiin sovitusti klo 8.10. Päästyämme Lempäälään ja Ideaparkin Bläk Boksiin, menin pian vaa’alle (1,9 kg alle painoluokan) ja sitten lämittelyalueelle. Kuuntelin samalla lisää RATMia. Valmentajat kävivät vuorotellen tsemppaamassa ja tsekkaamassa, että kaikki on kunnossa. Se tuntui todella kivalta. Teippasin sormia ja nostin sykkeet kunnolla ylös. Tarkkailin muiden rullailua. Paino- ja pukutsekin jälkeen kävelin henkkarin kanssa omalle tatamille. Juuri ennen tuomarin kutsua matolle suljin hetkeksi silmäni.

On aika siistiä, että voin osallistua SM-kisoihin fyysisessä lajissa, jossa oman sarjani kilpakumppanit ovat minua 15-20 vuotta nuorempia. Oli myös todella siistiä viettää sunnuntainen kisapäivä Buli Jiu-Jitsun ihanien ja kannustavien seurakavereiden kanssa. Olin lisäksi todella otettu, että läheiseni katsoivat matsin suorana YouTubesta ja osa oli jopa huutanut ruudulle ja jännittänyt puolestani.

Olin vinkannut streamista perheelleni ja ystäville. Tämä on täysin vastoin aiempaa käytöstäni Ne muutamat kerrat kun olen kisannut, en ole tehnyt numeroa kisoista, ennen kun ne ovat olleet ohi. Olen ajatellut, että parempi pitää tappiot omana tietona, jolloin häpeä on vähäisempi. Näiden kisojen alla poikaystäväni muistutti, että minun ei kannata jo valmiiksi hävitä matsia omassa päässäni. Siksikin halusin jakaa tiedon matsistani. Striimiä seurasi äitini, isäni yhdessä 5-vuotiaan siskonpoikani kanssa (joka kertoi vaarille, että oli opettanut minulle tietyt liikkeet), siskoni perheineen, poikaystäväni sekä muutama ystäväni ja kaverini. Paikan päällä oli seurakavereita myös kisaamassa sekä kannustamassa ja valmentajia.

Mulla ei ole tappajan vaistoja, voittajan itseluottamusta tai erityistä lahjakkuutta tähän lajiin, joita löytyy usein roppakaupalla vähemmänkin aikaa harrastaneilta. Olen ihan keskinkertainen valkovyö (valkoinen vyö on 1. vyöarvo ja ainoa vyö, jotai ei myönnetä, sen voi vaan hankkia, kun aloittaa harrastamisen) ja kaiken lisäksi varhaiskeski-ikäinen. Olen kuitenkin kilpailuhenkinen, minkä takia kai sitten haluan välillä kisata ja tunnen toisinaan suurta harmitusta siitä, että olen aloittanut BJJ:n suhteellisen myöhään elämässäni. Toisaalta, kun vaihdan ajatustapaani, olen aivan h e m me t i n  tyytyväinen, että laji on tullut niin isoksi osaksi itseäni; identiteettiin asti.

Koen  ja käsittelen BJJ:n kautta ja etenkin kisoihin osallistuessa niin massiivisia tunteita, sekä ihania että kamalan vaikeita, että ne auttavat mua tutustumaan itseni paremmin. Kun viikon stressaa töiden ja lähestyvien kisojen takia, niin vähän siinä jo valkenee, että aika paljon jaksaa painetta eri suunnilta, kun vain päättää niin. Kisoihin valmistautuessa ei voi laittaa muuta elämää tauolle tai estää huonoja uutisia. Tietenkin mietin monta kertaa, että miksi pistän itseni vapaaehtoisesti tämmöiseen paikkaan ja olotilaan. Yksittäinen asia, mistä on ollut suuresti apua valmistautumisessa on ollut mielikuvaharjoittelu, jota mm. mustavyö Päivi Aittomaa on suositellut käyttämään

Kaikki nämä mielen taistelut ja vaihteleva tunneskaala tekevät musta sitkeämmän, mistä on hyötyä kaikille elämänalueilla. Lopulta kaikki nämä kisojen ympärille rakentuvat tunteet ja kokemukset näyttävät mulle, mikä on itselle mahdollista psyykkisesti sekä lopulta myös fyysisesti vaikeassa paikassa.  Olen myös oppinut tällä melko vähäisellä harrastus- ja kisakokemuksella, että on hyvä osata päästää irti sekä huonoista että hyvistä kokemuksista, niin kritiikistä kuin kehuista ja kulkea vain eteenpäin takertumatta menneeseen.

 

Pian on taas treenit.