Näin eräällä keskustelupalstalla termin rummo. Googlasin sen, kun en tiennyt sen merkitystä.

Urbaani sanakirja kertoo rummosta näin kauniisti:

”Ruma mummo huora. Rummo tarkoittaa parhaat päivänsä nähnyttä, rupsahtanutta naisihmistä. Suomessa naiset rummoontuvat viimeistään 23-vuotiaina.”

Yllä olevasta kuvauksesta tykkää 371 henkilöä.

Täytän kesällä 35 vuotta. Rummoontumisen raja on ylitetty jo ajat sitten. Mietin todella usein vanhenemista nykyään, kun se alkaa olla ”käsinkosketeltavaa”. Viimeisten viiden vuoden aikana oma ulkonäkö on muuttunut paljon, yleisilmeestä ovat ikään kuin kadonneet vikat nuoruuden jäljet; kuulto (onneksi on voiteita) ja täyteläisyys. Se ahdistaa ja toisaalta ei tunnu miltään.

Nykyään mietin myös välillä, olenko esimerkiksi liian vanha pukeutumaan johonkin tiettyyn vaatteeseen tai asuun, varsinkaan, kun en ole mikään pitkäsäärinen ja ikuisesti ruskettunut Anna Dello Russo (60v.). Ahdistus omasta ulkonäöstä korreloi usein somen käytön kanssa. Välillä tyrmistyn kun näen itseni kuvissa, että näytänkö oikeasti tuolta.

Kun oikein ahdistaa, on hyvä olla kiitolllinen vähemmän pinnallisista, hyvistä ja pysyvistä asioista elämässä sekä muistaa, että nuoruus ei ole kenenkään ikuista yksityisomaisuutta. Kukaan ei säästy vanhenemiselta.

Nuoruutta ihannoiva kulttuuri on kaikille kiva vain lyhyen hetken, jonka jälkeen se kääntyy ennemmin tai myöhemmin siihen fanaattisesti suhtautuvaa vastaan.

On vaarallista perustaa itsetuntonsa tai rakentaa identiteettinsä vain ulkonäön varaan. Kriisi voi puhjeta, kun ei ole enää edes ”nuorekas”.

Itsestä kannattaa tietenkin pitää huolta, mutta ikää ei voi peittää. Sitä ei vaan saa piiloon. Koomikko Bill Burrilla on tästä mahtavia huomiota:

Ehkä jään odottelemaan, että ikääntymistä hidastetaan  tulevaisuudessa jollain kestävämmällä ja luonnollisemmalla tavalla kuin esimerkiksi veitsellä ja pistoksilla.