We don’t talk about Bruno, no no, no. We don’t talk about Bruno.

Tammikuu on tuntunut hyvällä tavalla pitkältä ja kokemuksista rikkaalta suluista huolimatta. Tällä kertaa oli helpompi hyväksyä sulku ja tehdä asioita sen mukaan, eikä murehtia, mistä kaikesta jää paitsi.

Encanton megahitti on pyörinyt päässä usein viime aikoina. Samoin Nick Cave & The Bad Seedisin O Children. Se biisi tuli elämääni Potter-elokuvan kautta, vaikka haluaisin sanoa, etttä olisin kuunnellut sitä aina. Tästä lähtien kuuntelen sitä aina. Lastenleffojen katselussa on muuten jotain kummallisen lohdullista.

Encanton lisäksi näin tammikuussa Whiplashin ensimmäistä kertaa. Sen katsomisesta jäi vähän paska fiilis, eli hyvä elokuva! HBO:lta olen katsonut The Big Bang Theorya ja And Just Like Thatia. Ensimmäinen on minulle ihan uusi tuttavuus (ja aivan järjettömän hyvä!) ja toinen, no, se on mitä se on. Tykkään fiilistellä Carrien trendeistä vapaata kreisiä tyyliä, mutta kaikki se poliittinen korrektius ja päälleliimattu inklusiivisuus on tuhonnut sarjan. Jos sitä venyttäisi vielä hiukan pidemmälle, se olisi puhdasta parodiaa. Jotain vanhaa on säilytetty. Carrie on  edelleen ärsyttävän itsekäs. Mirandan hahmon tuhosta on netti kirjoituksia pullollaan ja Charlottesta nyt ei edes jaksa puhua. Samantha on edelleen kaikista kiinnostavin nelikosta ja eniten oma itsensä, vaikka ilmaantuu sarjaan vain pikaviesteinä ja kukkasina. Välillä tuntuu, että ikää ja vanhenemista korostetaan sarjassa  liikaa, eiväthän he ole kuin viisikymppisiä. Lonkkavaivoineen ja kuulolaitteineen tuntuu, että käsikirjoittajia ovat inspiroineet kaksi kertaa vanhemmat. Tosin Suomessa eliniän odote on pidempi kuin amerikkalaisnaisilla.

The Big Bang Theorysta pidän valtavasti siksikin, että siinä on ihan tavallisen näköisiä ihmisiä ja jopa tavallisen näköisiä neniä! Kuinka harvinaista amerikkalaissarjoissa. En juuri koskaan naura ääneen elokuvia tai sarjoja katsoessa ja aina ihmettelen jengin röhähtelyä, hirnumista ja mylvintää komedioita katsellessa. Haluaisin  olla helposti nauratettava, mutta harvemmin hymähdystä enempää musta lähtee ääntä. BBT:tä katsellessa olen nauranut. Jopa katsonut kohtauksia uudestaan ja nauranut uudestaan.

Hankin joulualesta painopeitot, olen tietoisesti vähentänyt ruutuaikaa puhelimella lähes puolella ja alkanut keskittyä lukemiseen pidempiä aikoja kerrallaan. Viimeinen onnistuu helposti, sillä luen parhaillaan Donna Tarttin Tikliä. Tiedän jo nyt, että annan sille Goodreadsissa viisi tähteä.

Tikli (893 sivua) on ensimmäinen taklattava operaatiossani kaataa jättiläiset, eli lukea kaikista paksuimmat kirjat kokoelmassani alkuvuoden aikana. Seuraavaksi luvassa on Miki Liukkosen O (858 sivua) tai Markus Leinosen Teidän edestänne annettu (1082 sivua), jotka ovat molemmat jääneet kesken ajat sitten. Mutta voiko Tiklin kaltaisen magnum opuksen jälkeen tulla muuta kuin pettymyksiä?

Huomaan painavien peittojen (lakanoiden vaihtaminen 7-kiloisilla peitoilla sopisi muuten hyvin kilpalajiksi crossfitiin) vähäisemmän ruutuajan ja lukemisen positiiviset vaikutukset uneen ja keskittymiseen. Välillä silti jotain tärkeää jää tekemättä tai yö kunnolla nukkumatta. Tällä viikolla unohdin hyvän ystäväni synttärit ja wolttasin päivän myöhässä hänelle kukkakimpun toiseen kaupunkiin. Tilaus onnistui, vaikka arvasin talon numeron Google Mapsista ja kuskin kanssa juttelu ei vakuuttanut siitä, että ne menisivät oikeaan paikkaan. Vika ei ollut hänessa vaan minussa. Muistin, että ovessa lukee sukunimet ja olin kirjoittanut sen kuskin viestiin. Joskus tämä kaikki säätäminen yllättää itsenikin.

Tammikuussa olen treenannut eniten kotona ja vuosien aikana tutuksi käyneellä Kayla Itsinesin SWEAT-appilla, koska sitä voi tehdä himassa ilman välineitä. Taisin viime vuonna uhkailla lopettavani appin käytön, mutta omikroni sanoi no, no, no. Valitsin SWEATista tällä kertaa Chontel Duncanin vetämän 4-viikkoisen haasteen. Chontel on kyllä kova muija! Todisteet siitä esimerkiksi Instagramissa. Jotta tammikuu ei olisi mennyt pelkäksi treenaamiseksi, tilasin Urjalan makeistukusta  OLW:n juustonaksuja (paras vegaaninen) ja maapähkinärinkuloita, joilla voi sitten kätevästi häivyttää treenin tulokset.

Tammikuun paras juttu -sen lisäksi että 5-vuotias siskonpoikani kysyi minulta, että miten tiedän niin paljon jedeistä – on ollut hiihtäminen, kunnon old skool pertsailu. Vierumäen urheiluopiston golf resortilla etätyöskennellessä tuntui mainiolta duunipäivän jälkeen vetäistä kerrasto alle, napsauttaa monot Peltosten siteisiin ja painua suksimaan jäisinä kimalteleville laduille pimeään iltaan. Ja jos tämä hiihtobonanza on osa keski-ikäistymistä niin keski-ikäistyminen tuntuu mahtavalta, eikä lipsu yhtään.

Tammikuu antoi mahdollisuuden tehdä kaikenlaista, vaikka päivät ovat edelleen turhan lyhyitä. Helmikuussa päivä onneksi pitenee ja palvelut sekä itselle todella tärkeät harrastuspaikat jälleen avautuvat. Lähestyvä kevät näyttää juuri nyt aika hyvältä.