Mun mantelicroissantin päällä on lunta! Hengitin nenän kautta ulos sitä syödessä, tomusokeripilvi pöllähti naamalle. Kai sitä voisi huonomminkin mennä, ajattelin. Ulkona oleva lumi ei herätä ihastusta. Liukastelen pitkävartisilla ja sileäpohjaisilla saappaillani jäisten kaivonrumpujen päällä ja harmistun, kun ihmiset kävelevät kaikkialla nopeammin kuin minä. Työkaverini sanoi, että talvisaappaani näyttävät hänen nuoruutensa jatsareilta. Hän on myös kertonut, kuinka Kekkosta tuli aikanaan kunnioittaa. Työkaverini elämänkokemus anekdootteineen ihastuttaa päivästä toiseen.

Toisaalta onhan se ihan kivaa, että on paljon lunta. Ainakin on valoisampaa, nyt kun kenelläkään ei ole varaa pitää jouluvaloja päällä.

Täyteläinen ja makea mantelicroissant isolla kahvilla on todella poikkeuksellinen aamupala. Halusin jotain ekstraihanaa sunnuntaille ja sen lisäksi, että rakastan vapaita aamuja, aamupaloja, aamutunnelmaa. Aamu on yleensä aina paras hetki sunnuntaissa, iltaa kohden sitä alkaa jo siirtymään maanantain aiheisiin ja tulevan viikon valmisteluun. Isokokoinen mantelicroissant on muuten herkkuleipomo Greenbaken ja ostettu Hesarin Vegekaupasta, joka myy niitä tuoreina lauantaiaamuisin. Erittäin hyvä ja kostea myös yön yli levättyään.

Koko viikko on mennyt aavistellessa kipeäksi tuloa. Lämpöä on ollut silloin tällöin ja olen hieman vältellyt ihmisiä sen takia. Olen nukahtanut heti töiden jälkeen sakeaan uneen ja nähnyt painajaisia. Painajaisissani on aina samat, erittäin yksinkertaiset metaforat, joiden takia takia mietin, voisivatko uneni olla edes vähän älykkäämpiä (lol). Niissä seinät kaatuvat päälle, vesimassat vyöryvät ja tunnelien katot romahtavat jättäen minut ahtaisiin paikkoihin. Stressi, työkriisien vahtaus ja hoitamattomat tehtävät puskevat uniini aina näinä köyhän miehen (vai mielen?) vertauskuvina. Näen aina runsaasti unia, kun olen kipeä.

Katsoin Wednesdayn (Netflix). Tuntui nostalgiselta palata Tim Burtonin tummaan maailmaan ja Danny Elfmanin tunnelmalliseen musiikkiin, jotka olivat teininä inspiraationi lähteitä. Visuaalinen maailma miellytti edelleen,  jousisoittimet ovat aina ilo ja sarja oli viihdyttävä, mutta voisiko trenditermit, kuten  male gaze ja mansplaining, pudottaa jo pois sarjojen käsikirjoituksista? Tiedostamisen alleviivaus tuntuu todella vaivaannuttavalta ja katsojia aliarvioivalta. Unohtuiko kultainen sääntö: näytä, älä kerro? Ehkä en ole sarjan kohdeyleisöä. Tykkäsin kovasti Rakkaat lapset -sarjasta (YLE), jossa katsoja voi tehdä omat johtopäätöksensä tasa-arvon tilasta.  Viihdyttävyyden sisään on mahdollista kätkeä sanomia hakkaamatta niitä katsojan päähän.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut jalkapallosta. Olen nähnyt pari La Liga -peliä Madridissa, mutta olin paikalla Realia kannattavan äitini sekä siskoni miehen takia. Välinpitämättömyydestä huolimatta katselin sydän syrjällään joka sekunnissa eläen Argentiinan ja Hollannin klassikoksi luonnehdittua MM-puolivälieräpeliä. Jos sitä ei olisi selostettu, en olisi varmaankaan tajunnut tai tuntenut mitään. Katsoin matsin loppuun asti, mutta painoin kaukosäätimen punaista nappia heti, kun peli ratkesi. Lopputulos ei miellyttänyt. Olen kiitollinen siitä, kuinka huippujalkapallon katselu voi energisoida tämmöistä lajia vain pintapuolisesti ymmärtävää näinä pimeinä talven kuukausina. Mietin myös, että kaikki aito, unohtumaton ja ainutkertainen jalkapallohuuma huuhtoo protestoinnin ja Qatarin kamaluudet pois ihmisten mielistä. Kohta kisat ovat ohi, mutta työläisten ja heidän omaistensa elämäntilanteet edelleen samat.

Olen kuunnellut Päkän Sydänkin on vaan sisäelin -biisiä ja Palefacen kappaletta Miehet ei itke. On ihanaa kuulla kauniilla suomen kielellä, miten miehet puhuvat tunteistaan. Sydän sulaa kuin tomusokeri suussa.

Kaunista, rauhallista joulukuun jatkoa.