Jotkut sanoo, että Kallio on muuttunut. Mun mielestä se vois muuttua vielä vähän lisää.

Viime kerralla kun kirjoitin siitä, miltä Helsingissä asuminen on tuntunut, mun käskettiin painua landelle. Klassikkoheitto, jonka jokainen landespede ansaitsee kuulla, jonkilainen siirtymäriitti matkalla aidoksi helsinkiläiseksi. Nyt mietin, että ehkä kommentoija tiesi musta jotain, minkä itse vasta olen nyt tajunnut. Monet Helsingin parhaimmista puolista ovat kuin landea: puistot, puutarhat, urheilukentät, saaret ja hiljaiset metsäreitit jykevine puineen. Ehkä mun pitäisi muuttaa landelle tai sitten käsitykseni maalle muutosta on pahasti romantisoitunut Linjoja edestakaisin tallatessa.

Helsinki on ex-landespedelle ihana ja samalla uuvuttava paikka asua. Tai ainakin Kallio. Välillä tuntuu, että en elä, vain vaan asun täällä. Käyn töissä, käyn treeneissä, syön välillä ulkona. Syön aika usein ulkona. Toisaalta juurettomuuden kela saattaisi pyöriä päässäni missä tahansa kaupunginosassa tai paikassa. Ehkä kyse voi olla vaiheesta elämässä ja tietynlaisesta tasaantuneesta tilanteesta pitkään jatkuneen jatkuvan muuttamisen, paskojen ihmissuhteiden ja työpaikkojen vaihtamisen syklissä. Ehkä urbaaniin elämänmenoon väsähtänyt mielialani johtuu siitä, että täällä Kalliossa on niin helppo kyynistyä. Täällä on niin paljon jengiä, jolla menee aivan päin helvettiä. Tai ainakin näyttää menevän. On niin paljon niitä, joita ei kiinnosta juuri muu kuin päihtyminen. Se tekee surulliseksi ja vihaiseksi, vaikka ihmiset ovat koko lyhyen historiansa ajan olleet kiinnostuneita päihtymisestä ja se on osa meitä. Välillä vain seuraat kyllästyneenä samojen ihmisten toilailuja ja mietit, että millaisia valintoja he ovat tehneet. Mietit, kuka suree heidän takiaan, vai sureeko kukaan.

Kaikkihan Pentti Linkolaa lukuun ottamatta haluavat kuulua joukkoon, muodostaa omia heimojaan. (RIP Pentti). Moni ikäiseni on luonut oman heimonsa ja löytänyt merkityksen elämälleen sekä itselleen tekemistä vanhemmuudesta. Itse mietin juuri nyt, että koira ois kiva, koska onko mitään järkeä tuoda lasta tänne kuolevan Itämeren rannalle huoltosuhdetta paikkamaan? Enkä haluaisi sulkea sitä dogea päiviksi yksin kerrostaloasuntoon ja lenkkeilyttää sitä todennäköisesti epämukavat tassusukat jalassa Kurvin pullonsirpaleissa. Mutta niistä heimoista….Eniten omaksi kokemani heimolaiset eivät asu Kalliossa, enkä näe heitä kovinkaan usein. Kuten itse olen joissakin teksteistäni pohtinut, että onnellisuus on kokoelma hetkiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita. Ehkä tämä värittää kokemustani Helsingissä asumisesta eniten. Ehkä merkityksellisten ihmissuhteideni biosfääri on köyhtynyt.

En myöskään juuri nyt oikein tunne kuuluvani tänne, mutta toisaalta en oikein minnekään muuallekaan. Helsinki on eniten koti kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Ehkä maalle muutto on toistaiseksi jäissä. Ja miten se Kallion muuttuminen? No mä toivon, että tänne muuttaisi mun heimolaisia.

Tai ehkä mun ei ois vaan pitänyt ees yrittää kirjoittaa mitään maanantaina loman jälkeen.

Lue täältä aikasemmat kirjoitukseni  Ensimmäinen vuosi Helsingissä ja Kalliossa sekä Kallion kilinä ja rapina.