”Minusta on lähinnä loukkaava ajatus, että viettäisin kolmikymppisenä melko kunniallisena veronmaksajana yöni jossain keittiön laatikossa tai katon rajaan rakennetulla kiikkerällä hyllyllä.” –Tuija Siltamäki (YLE.fi, 18.8.2021)

Oma tila, oli se oma huone tai kokonainen asunto, on aina ollut iso osa hyvinvointiani. Se tuo rauhaa ja turvallisuutta, kun on mieluisa paikka, johon vetäytyä ja johon on valittu ja luotu tarkasti kaikki: tunnelma, valaistus, huonekalut, käyttöesineet, materiaalit ja värisävyt.  Elän tällä hetkellä vuokralla, enkä kutsu nykyistä kämppääni kodiksi, vaan puhun siitä kadun nimellä.

Olen jo kuukausia etsinyt omistusasuntoa Helsingistä. Tämä on toinen kerta, kun olen ostamassa asuntoa Stadista. Haussa on yksiö tai kaksio. Sijaintina mieluisimmat olisivat Vallila, Kallio, Alppiharju tai Alppila. Olen myös katsellut Hermannia, Hakaniemeä ja Käpylää. Villinä korttina ollut Töölö ja sen lähialueet. Budjettini takia kompromisseja on pakko tehdä. Kyse ei ole pelkästään pienistä asioista, vaan esimerkiksi siitä, että tarvitsenko asunnossani olohuoneen. Nauraisin, jos ei itkettäisi. Muutama tuttavapariskuntani pääkaupunkiseudulla haaveilee isommasta kämpästä kasvavan perheen takia. Korkeiden hintojen takia ollaan isojen kysymysten äärellä. Kompromissi tilasta vai sijainnista? Kompromissi voi tarkoittaa unelmista luopumista.

Kivan kodin löytäminen omilla spekseillä tuntuu mahdottomalta. Nyt kerron muutamasta kohteesta. Vaikka fiilisten paljon asuntojen visuaalisia yksityiskohtia, koitan parhaani mukaan ottaa selvää helposti piiloon jäävistä asioita, kuten tulevista rempoista, tontin vuokrista ja syistä, miksi asunto on myynnissä.

Ensimmäinen täydellisyyttä hipova asunto löytyi heinäkuussa Vaasankadulta, Harjusta.  Tuntui kuin olisin ollut Berliinissä. Keittiö oli moderni ja iso ja sen ikkunasta näkyi valokuilu, asuntoon mahtui työtila ja sinne olisi ollut mahdollista rakentaa oma huoneensa makkarille. Ehkä sellainen trendaava lasiseinä mustilla metallikehyksillä. Lumouduin etenkin urbaanista tunnelmasta, sillä kodissa asuttiin yhtä. Minua kiehtoi omistajien sisustus ja elämäntyyli: vinyylipinkat, vehreät huonekasvit, Asenteen sup-lauta ja persialaistyylinen matto. On paljon helpompi kuvitella asumista sisustetussa tai edes jotenkin stailatussa asunnossa kuin tyhjässä, joka paljastaa heti kaikki mahdollisesti heikkoudet. Välittäjän mukaan pari oli eronnut, minkä takia asunto oli myynnissä. Ehkä olivat eronneet juuri saatuaan unelmiensa kodin valmiiksi. Life sometimes sucks. Asunnon sijiainti levottomalla La Ramblalla mietitytti,  ja samalla viikolla toiseen taloyhtiöön Vaasankadulla murtauduttiin. Viimeinen niitti tuli näytön jälkeisenä aamuna: asunnon hinta oli noussut lähes 100 000 euroa tarjouskaupan lähtöhinnasta. Kiitos, näkemiin.

Toinen todella kiinnostava asunto löytyi elokuussa Ouluntieltä, Vallilasta. Se oli parin vuoden päästä 100 vuotta täyttävässä upeassa taloyhtiössä. Siistillä sisäpihalla oli tyylikkäät puukalusteet ja korkeat istutukset isoissa ruukuissa. Ei yhtäkään roskaa tai epämääräistä pallogrilliä. Tunnelma talossa oli seesteinen Sturenkadun läheisyydestä huolimatta. Keittiössä oli posliiniallas, olohuone-ruokailutilassa oli sameanvihreä kakluuni ja koristeellinen puinen patterinsuoja. Makuuhuoneen vieressä oli suihkutila ja vessa oli erillinen suihkutilasta. Harkitsin vakavasti tarjouksen tekemistä ja pyysin apua kokeneelta kiinteistövälittäjältä (joka myi onnistuneesti edellisen kotini Helsingissä), mutta lopulta yksi asia tuntui liialta kompromissilta. Asunnossa oli niin pikkuruinen keittiö, että esimerkiksi jääkappi oli sijoitettu eteisen liukuovikaapin sisälle. Uskon, että tämä koti myytiin kakkosasunnoksi, jolloin keittiön ahtaudella ei ole niinkään väliä. Kaikenlaisia virityksiä ja kummallisuuksia tuntuu löytyvän kaikista hintaluokkani kämpistä ja niiden taloyhtiöistä. Eräässä taloyhtiössä pesutuvan keskellä oli vessanpönttö ja yhdessä taloyhtiössä ei ollut pesutupaa eikä remontoituun asuntoon oltu rakennettu liitäntää pesukoneelle. Ilmeisesti tulevan omistajan ajateltiin käyttävän pesulapalveluja tai pesevän pyykkinsä nyrkein jossain saavissa suihkussa.

Olen käynyt useilla näytöillä, mutta en ole vielä tehnyt yhtäkään tarjousta. Kuvassa näkyvää, Aleksis Kiven kadulla sijaitsevaa asuntoa kävin katsomassa elokuussa. Asunto oli yksiö ja sen hintapyynti oli lähes 320K. Kova hinta esim. yhdestä ikkunasta. En haluaisi tuntea epävarmuutta tehdessäni näin isoa päätöstä, mutta turvan tunnetta tuskin tulen kokemaan (kantakaupungin) asuntomarkkinoilla vuonna 2021. Asunnon ostaminen on aina riski, mutta näillä hinnoilla sitä pohtii pakostikin, voiko ikinä saada edes omiaan takaisin. Entä jos hinnat pian romahtavat todella alas? Mitä jos koronan kurittamien alojen työntekijöitä lähtee massoittain, etätyötrendi paisuttaa kehyskunnat ja Helsinki kiinnostaa yhä harvempaa?

Suhteellisen lyhyen, kuitenkin ikuisuudelta tuntuneen asuntometsästyskauden aikana olen oppinut jotain siitä, mikä hinta on suunnilleen järkevä milläkin alueella, kuinka paljon neliöitä on tarpeeksi neliöitä ja milloin välittäjästä huomaa, että asunto menee nopeasti kaupaksi. Kodin etsintä aiheuttaa monenlaisia tunteita, joista suurin osa ei ikävä kyllä ole kovinkaan hyviä. Hinnat ovat käsittämättömät -suorastaan raivostuttavat- ja mietin välillä vakavasti kaikkien kummallisuuksien ja pettymysten jäljiltä, haluanko todella ostaa asunnon tästä kaupungista.  Päädyn lopulta aina samaan lopputulokseen, sillä toistaiseksi aion asua täällä. Mielummin omistan kuin lyhennän jonkun toisen lainaa, joten hammasta purren etenen kohti uusia kompromisseja ja kummallisuuksia, sillä ehkä seuraava asunto muuttuukin mun kodiksi. Tänään jälleen näytölle.

Lainaus Tuija Siltamäen kolumnista Lopettakaa typerien minikotien pakottaminen ja rakentakaa kunnon asuntoja (Yle.fi 18.8.). Luettavissa täällä.