Aamupala oli ennen päivän parhaita hetkiä. Nyt se on melkein joka päivän paras hetki. Laitan puuron päälle vaikka ja mitä. Iso kuppi kahvia ja Hesari. Carpe diem potenssiin sata. Sitten siirryn kaksi tuolia vasemmalle, eli töihin. Hakkaan näppistä ja kliksutan hiirtä kahdeksan tuntia, välissä lounas. Illalla vapaavalintainen treeni. Nyt kun BJJ ja ohjattu HIIT on tauolla, olen innostunut pitkästä aikaa juoksemisesta. Juoksubiisisoittolistaan oon löytänyt pari ihan pommia biisiä. Yksi niistä postauksen lopussa En voi juosta ilman musiikkia. Treenin jälkeen suihku ja safkaa. Sitten ehkä dokkari. Unta. Sama uudestaan! Aamu kyllä on yleensä päivän paras hetki.

Vihaan verkkareita. Etenkin semmoisia lököttäviä, matalavyötäröisiä vaaleanharmaita. Jos ne ois ainoat housut, mitä maa päällään kantaisi, leikkaisin niistä shortsit. Tai ehkä vaan leikkaisin ne kahtia. Nyt kun on tämmöinen globaali verkkarisesonki, niin käytän (urheilu)trikoita. Tänään tein kuitenkin poikkeuksen. Vedin heti aamusta jalkaan levikset. Eikä ne edes revenneet, vaikka en liiku yhtä paljon kuin ennen poikkeustilaa. Farkkukankaan jämäkän tekstuurin tuntu käsissä tuntui hyvältä näiden loputtomien trikooviikkojen jälkeen. Olen verkkarivihastani huolimatta tennarimuija ja mukavuuden kannattaja. Tänään tein kuitenkin siinäkin poikkeuksen. Pidin työpäivän aikana korkokenkiä. Hah. Tosin seisoin vain lyhyitä aikoja niillä. Vähän kuin TV-toimittajat.

Viime aikoina on tullut vähän huolellisemmin valittua safkoja. Mahdollisimman paljon vihanneksia. Voisi luulla, että se on vegaanista ruokavaliota noudattavalle ihan selvä juttu, mutta ei se ole. Ehkä tämän vihannesvillityksen takia tilasin herkkuja vapuksi. Vaasankadun Oh My Goodness -ravintolan ”Vappukassin” sekä erilaisia suklaapatukoita Mokkapuusta. Ups.

Tekemistä

Netflix-tilaus päättyi. HBO tulee täyttämään tämän tyhjiön, mutta ehkä nyt on hyvä hetki tutkia muutakin tarjontaa. Onneks on YLE Areena. Aion tänä vuonna katsoa koko veron edestä dokkareita.

Dokkari School of Seduction (2019) kertoo kolmen venäläisnaisen todellisuudesta. Naisia yhdistää varakkaan miehen tavoittelu itänaapurimme patriarkaatissa. Alina Rudnitskajan ohjaama dokkari on kuvattu seitsemän vuoden aikana. Naiset eivät ole aina vain uhreja, mutta jonkinlaisina systeemin vankeina he näyttäytyvät. Venäläisten siskojemme pakkomielteisyys kauneuteen saa omat itsetunto-ongelmat tuntumaan melko pieniltä. Olen itse työskennellyt parikymppisenä ravintolassa Itävallassa, Wienin 3. kaupunginosassa.  Kollegoiden joukossa oli useampia venäläisnaisia ja -miehiä. Muistan tarkasti, kuinka he kommentoivat ulkonäköäni ja dokumentti palautti mieleen tämän kulttuurin, jossa naisen kuuluu näyttää naiselta. Dokkari sisältää kaiken lisäksi Putinin kuvottavia tv-lausuntoja naisten parhaista puolista. Onko kukaan dokkarin ihmisistä onnellinen?

Areena-dokkarilistalleni lisäsin tänään Stacey Dooleyn Pohjois-Irlannin haavat (2018) sekä Mark Wilkinsonin steppauksesta kertovan dokkarin American Tap (2018).

Moni siivoaa kaappeja ja olen itsekin tehnyt niin. Jos pikkutavaroiden järjestely ei innosta, suosittelen siirtymään isompiin. Huonekalujen järjestäminen uudelleen on erittäin nopea keino uudistaa (tai ehkä ei, jos omistaa jotain jugend-kirjahyllyjä ja Steinway-flyygeleitä). Myös tavaroista eroon hankkiutuminen virkistää. Kauppa käy esim. Torissa koronasta huolimatta (tai ehkä juuri sen takia). Olen saanut siellä myytyä aika monta artefaktia.

farkut ja korkkarit