Parin päivän päästä tulee tasan kaksi kuukautta siitä, kun olen edellisen kerran tänne kirjoittanut. Tuolloin mietin, pistänkö blogin jäihin. Tauko teki hyvää. Näiden kirjoitusten välillä on tapahtunut paljon.

Kävin Rivierassa katsomassa Aftersunin (oli kyllä hyvä!), luin fiksun Ville Verkkapuron kiehtovan Pete-kirjan (teemaltaan muistuttaa yhtä lempikirjaani, J.D. Vancen Hillbilly Elegya), voitin SM-mitalin brasilialaisen jujutsun joukkuekilpailussa, työantaja palkitsi mut onnistuneesta kriisiviestinnästä somesssa, kokeilin vihdoin lounastauolla Hakaniemen uusvanhan kauppahallin Lohtu-ravintolaa (maukas stroganoff ja täyteläinen Snickers-kakku*, joka on kuvassa), osallistuin Long Playn luovan kirjoittamisen työpajaan, olin elektronista ihoa hyödyntyvän palvelurobotin pressitilaisuudessa, ostin ilmankostuttimen, olin kipeänä kaksi viikkoa, vietin aurinkoisen lauantain Aulangolla sukulaisten kanssa eri lajeissa kisaillen, katsoin lineaarisesta tv:stä ekaa kertaa kulttileffat Point Break ja Jokikyttä, varasin ystävän kanssa matkan Barcelonaan, olin duunikaverien kanssa Linnanmäellä, rakastuin Käärijään tai siis Jereen (hän on kansallisaarre, protect him at all costs), kutsuin kaveriporukan jonkinlaisiin tupareihin, vaikka ei ollut vielä edes sohvaa, kävin superhyvällä osteopaatilla, joka rusautteli mun rintakehän niin monta kertaa, että oli itsekin ihmeissään jumeista ja olin avopuolisoni ja hänen tyttärensä kanssa Rakastan-kahvilassa brunssilla. Kahvila lopetti toimintansa Setlementtitalossa tuohon brunssiin. Onneksi on vielä toinen kahvila keskustassa! Osallistuin Heraclesilla Elvira Karppisen seminaariin ja kävin myös Finnish Openissa kisaamassa ensimmäisen kerran sinivöisten säännöillä. Sieltä merkittävin juttu oli se, että mun gin takki oli finaalissa. EM-kultamitalisti Heidi Sarenin takki ei mennyt pukutsekissä läpi, niin kaivoin omani kassista. Heidihän on tunnetusti mustavyö judossa. Seurakavereiden kanssa naureskeltiin, että jos alan seuraavissa treeneissä yhtäkkiä heittää jengiä, niin jotain on tarttunut sitten takin lainaajasta muhun.

Suurin juttu tämän polveilevan listan huipuksi on se, että muutin Alppiharjusta Käpylään. Se on myös yksi parhaista. Elämä muuttui ihan toisenlaiseksi. Syke laski, ulkoilu alkoi taas kiinnostaa ja ikkunan taakse ilmestyi korkeat männyt. Täällä voi pysähtyä juttelemaan hyväntuulisille naapureille ja kuulla mustarastaiden laulua sisälle asti. Niitä on täällä todella paljon, tai sitten sama musikaalinen yksilö seuraa mua kaikkialle. Käpylässä on vehreää ja hiljaista, Tuusulanväylän kohina on vaimentunut kevään edetessä.

Geezerville on melkoinen idylli verrattuna aiempiin huudeihin, vaikka paikallisryhmissä on paljon keskustelua ilkivallanteoista ja nuorten ”häiriökäyttäytymisestä”. Olen antanut Käpylälle lempinimet Solsidan ja Big Dog Country. Ensimmäinen siksi, että täällä on kaikesta huolimatta ihastuttavaa ja toinen siksi, että jengillä on täällä kultseja, pyreneittenmastiffeja, tanskandoggeja ja erilaisia isoja paimenkoiria. Suur-Kallion alueella tunnuttiin suosivan erityisesti pieniä ja kuonottomia tai pitkiä ja matalia malleja. Alakerran naapurin koira painaa enemmän kuin minä levytanko harteilla.

Listassa mainitun Long Playn työpajan takia kirjoitan tänne. Se liikautti jotakin. Työpaja oli lentäen mennyt kolmituntinen, jonka aikana sai vain uppoutua kirjoittamiseen.

Haaga-Helian suuri luentosali tuntui paluulta yliopistoaikoihin. Taidan olla harvojen joukossa, jotka nauttivat massaluennoista ja nousevassa auditoriossa hiljaa penkillä kököttämisestä. Erilaisia kirjoitusharjoituksia tehtiin juuri sopivalla tahdilla. Pitkästä aikaa kirjoitin jotain sellaista, jota pidin aidosti kiinnostavana. Tekstejä ei käyty julkisesti läpi, mutta olen itse palannut omiini monia kertoja.

Työpajaa vetäneen toimittaja Anu Silfverbergin aineistoista hyppäsi esiin tämä:

Tekemättömyys tuottaa lisää tekemättömyyttä.

Silfverberg muistutti, että tyhjän paperin kammo on kirjoittajalle normaali olotila ja ammattikirjoittajilla on pakkokeinoja, kun ei vain kulje.  Itsensä täytyy joskus patistaa tekemään asioita ja apukeinoja saa käyttää. Koskaan ei tiedä, mitä siitä syntyy. Ehkä vaikka keskinkertainen blogiteksti tai lähtölaukaus uudelle uralle.

*En ole elämässäni syönyt yhtäkään Snickers-patukkaa, mutta sen mukaan nimettyjä raakakakkuja ja leivonnaisia kymmenittäin.  En siis tiedä, miltä sen kuuluisi maistua. Tämä Lohtu-kahvilan versio oli todella tuhti ja paikkasi hyvin aukon, jonka Silvopleen Snickers-kakku jätti.