Loputtomia puisia parakkeja, joiden rakenteista hyinen tuuli puhaltaa läpi. Tiilirakennuksen lävistää raskaat kiskot. Sisäänkäynnillä töröttää kuuluisa rautakyltti, jossa historian kenties kammottavinta ironiaa. Lumisateessa seisoo yksinään punainen karjavaunu, rakennuksissa on niin ahtaita sellejä, että niissä ei mahdu edes istumaan. Vitriiniin on kasattu satoja ruostuneita  Zyklon B -hyönteismyrkkypurkkeja, tyhjien nahkamatkalaukkujen vuori ja tuhansia toisiinsa takertuneita silmälaseja.

”Hyvät naiset ja herrat, meidän täytyy muistaa, että täällä on kiellettyä syödä ja polttaa. Monet ihmiset menettivät henkensä täällä. Tämä on myös hautausmaa”, muistuttaa Get Your Guide – puolalaisopas.

Keskitysleiri Auschwitzissa käynti on ollut elämäni erikoisimpia kokemuksia. Olen ajatellut tätä helvetillistä paikkaa joka päivä sen jälkeen kun vierailin siellä ystävieni kanssa. En itkenyt enkä kokenut voimakkaita tunteita vierailun aikana, sillä en oikein osannut käsitellä näkemääni ja kuulemaani. Aivan kuin opas oli keksinyt päästään jonkun dystopian vihasta ja sadistisista ihmisistä ja vienyt meidät tämän tarinan lavasteisiin kävelemään.

Kaikki se inhimillinen kärsimys on totta. Kaikki se aivan helvetin kamala tapahtui. Elämät päättyivät mielijohteesta ja kädenheilautuksella. Miljoonat kuolivat ilman mitään syytä. Monet heistä tukehtuen, alasti henkeään haukkoen. Varsinkin Birkenau (Auschwitz II) oli järkyttävä paikka.  Sen olosuhteet vastasivat alkeellista eläinsuojaa. Leirin ainoa olemassaolon syy oli ihmisten tuhoaminen, eli toimiminen ”loppuratkaisuna” natsi-Saksalle niin tärkeälle juutalaiskysymykselle.  Puuton, kolkkoakin kolkompi Birkenau sai ajattelemaan makaabereja ajatuksia. Kun seisoimme kaasukammio-krematorion jäänteiden reunalla, arvioin parin kymmenen hengen vierailijaryhmäämme ja mietin, kuinka paljon veisimme tilaa maassa toistemme päälle pinottuina.

Olen onnekas, sillä olen voinut käydä näissä paikoissa ja lähteä omasta tahdostani. Lähteä paksu talvitakki päällä ja silti täristen kylmästä ja ehkä myös inhosta. Pohdimme ystäviemme kanssa vierailun jälkeen, että saako enää valittaa mistään. Pyrin välttämään turhaa valittamista muutenkin, mutta omat koettelemukset näkee todellakin uudessa valossa.

Erään holokaustista selviytyneen mukaan holokaustia pahempaa on vain se, että unohdamme sen.

Rohingyat.
Muuri Yhdysvaltojen rajalle.
Natsiliput Helsingin keskustassa.