*mainoslinkki

BJJ-ope kutsui mua ratapölkyksi. Jos mulla olisi ollut sidecontrol, niin sehän olisi suorastaan kohteliaisuus, mutta siinä positiossa jossa olin, se ei ollut kehu. Stressi on pakkautunut mun koko kehoon.

Kymmeniä vuosia (apua!) sitten alakoulun luokanvalvoja kirjoitti henkilökohtaiseen tervehdykseen paperille (aikana ennen Wilmaa), että liika on aina liikaa, kun on stressistä kyse. Oon aina ollut jännittäjä ja stressaaja. Olen herkkä esimerkiksi muiden ikäville kommenteille, välinpitämättömyydelle ja koville äänille. Varmaan olen joku erityisherkkä, mutta sitä en ole lähtenyt selvittämään. En ole enää niin herkkä kuin ennen, mutta se on silti piirre, jonka kanssa vietän loppuelämäni.

Vaihdoin puhelimen taustakuvan vakavailmeisestä James Bondista aseineen Tyyneen valtamereen. Tämä on ehkä kuvaavaa sille, mitä kaipaan. Tilaa. Tilaa jollekin, mille nyt ei ole tilaa. Hekumoin ajatuksella omasta mökistä, fyysisestä tilasta, johon vetäytyä. En voi kuitenkaan nyt sen varaan laskea, että kaikki muuttuu hyväksi kun mökkikaupat on tehty. Täytyy löytää muita keinoja.

Ensimmäinen konkreettinen juttu on se, että maanantai-iltaisin en tee enää mitään. Se on vapaata jopa treenistä, vaikka treeni on mulle oiva stressinpurkaja. En vain halua, että maanantaina, joka sattuu usein olemaan kiireisin työpäivä, täytyy ehtiä yhtään minnekään ja voin voin valita illan agendan täysin fiiliksellä ja olla potematta huonoa omatuntoa siitä, että en tee yhtään mitään järkevää tai tuottavaa. Nyt joku voisi sanoa, että elämää pitää aina elää fiiliksen mukaan, mutta itse pidän rutiineista. Olen myös rajoittanut radikaalisti Instagramin käyttöä ja sillä on ollut enimmäkseen mielenrauhaa kohentava vaikutus.

Usein helpottaa kun tajuamme, että emme ole tässä universumissa yksin tiettyjen asioiden kanssa. Monet muut käyvät läpi tismalleen samanlaisia tunteita ja tilanteita.  Emme vain tiedä tai muista sitä. Olen keskittynyt nyt muutaman luvun ajan Eeva Kolun esikoisteokseen *Korkeintaan vähän väsynyt (2020), joka tuntuu juuri nyt olevan kuin vakaa käsi, johon tarttua. En tunne Eevaa, enkä ole koskaan tavannut häntä, mutta olen nähnyt hänet ainakin kerran. Olimme samassa yliopistossa ja fuksivuoden alussa osallistuimme samaan perehdytystilaisuuteen. Muistan ajatelleeni, että wau, tuolla on toimittaja Eeva Kolu, ja että miksi hän opiskelee täällä journalistiikkaa, kun hänhän on menestynyt toimittaja! Hän vaikutti etäisyyden päästä tarkasteltuna siltä, että halusi pysytellä kaukana muista. Tämä muisto nousi mieleeni, kun luin hänen kirjastaan seuraavan lauseen:

”En ole tutustunut uudessa kaupungissa keneenkään, koska en jaksa puhua kenellekään. Minulla ei ole mitään annettavaa kenellekään. Eikä kukaan myöskään yritä puhua minulle, koska ihmiset aistivat tällaiset jutut.”

Olemme samaa sukupolvea ja meillä on paljon samoja ajatuksia. Koko sukupolvella on varmasti paljon samoja ajatuksia. Stressi ei tee kaikista ratapölkkyjä, mutta tiedän, että monella ikäiselläni on todella paljon paineita eri asioista ja he saattavat luulla, että ovat yksin. Ette ole.

Jatkan tämän kirjan lukemista iltaisin, sillä se tuntuu pitkään odotetulta päähieronnalta. Eeva puhuttelee lukijaa kirjan kautta kauniisti ja sanoo paljon sellaista, mitä tarvitsee kuulla.