Ystäväni on vuokrannut Etelä-Savosta kantatilan, jossa hän asuu yli 100-vuotiaassa hirsitalossa tyttärensä kanssa. Talvella on poltettava päivittäin useita Ikea-kassillisia halkoja. Ne heitetään tasaisesti valtavan leivinuunin kitaan. Kaikki talon kynnykset ovat kuluneet hieman koveraksi. Kauniit sileäkylkiset kakluunit jököttävät maakuuhuoneiden nurkissa. Kaikkialla on käsinveistettyä paksua hirttä, jota tekee mieli koskettaa.

Kylmällä kuistilla odottivat tomaattipiirakka ja muhkea suklaakakku, jotka toinen ystäväni oli valmistanut tuliaisiksi. Toin mukanani lautapelejä, viinilaseja ja suklaata. Kilistimme ystäväni synttäreiden kunniaksi, annoimme lahjaksi kirjan, josta tiesimme hänen pitävän. Söimme hyvin, ulkoilimme ja menimme ajoissa nukkumaan. Vietimme koko viikonlopun yhdessä. Ystäväni teki meille aamucappuccinoja kiiltäväpintaisella italialaisella kahvikoneellaan. Maalaismaiseman peitti paksu lumikerros.

Ystäväni voisi olla protagonisti sisustus- tai naistenlehden downshiftaus-jutussa, jossa kaupunkiin kyllästynyt moderni nainen muuttaa maalle ja alkaa elää rouheaa elämää hirsitalossa, leipoo satavuotiaaseen juureen tehtyä ruisleipää ja maalaa abstrakteja tauluja harmonisilla väripaleteilla.

Tosin kaikki ihmiselon ja arjen ongelmat ovat läsnä, ihan sama missä sitä asuu. Ne ehkä pääsevät vaivaamaan vähemmän, jos on mahdollisuus kuulla päivittäin palavien puiden napsahduksia, astua ulko-ovelta ylelliseen hiljaisuuteen, kävellä lipokkaat läpsyen kesällä kirkasvetisen järven rantaan aamu-uinnille ja hengittää pelkästään raikasta ilmaa. Sotien varjot ja tekoälyn mullistukset eivät merkkaa mitään tässä pihapiirissä.

Suora leikkaus mieleni kuhinaan.

Olen juossut paikasta toiseen koko alkuvuoden. Olen ahminut tietoa organisaatioiden tulevaisuusbarometreistä ja nykytilatutkimuksista. Olen koittanut kehittyä työssäni ja opetella vireystilan säätelyä. Olen opiskellut viittä kieltä Duolingossa yli 50 päivää putkeen. Olen ollut Lissabonissa BJJ:n EM-kisoissa, Saariselällä hiihtämässä + 60 kilometriä, nyt Mikkelissä ystäväni luona ja Billnässissa tiimipäivillä. Täsmävinkki häneltä punaviinin ystäville: ruukin ravintolan sommelier kertoi, että Helsingin parhaan pinot noir’in saa Salutorgetista.

Nautin silti melkein kaikesta hässäkästä, laukkujen pakkaamisesta ja purkamisesta, kahvikoneen hurinasta, tarvelistojen laatimisesta ja sprinteistä juna-asemalle. Nautin aikaansaamisen tunteesta ja juuri nyt erityisesti siitä, että minulla on työpaikka, jossa voin kehittyä ja luoda uutta. Pähkäilen silti jatkuvasti, mitä taitoja kannattaisi opetella, jotta olen haluttu työntekijä jatkossakin ja mistä voisin saada lisätuloja. Välillä pysähdyn pohtimaan, milloin olen viimeksi nauranut niin, että tekee kipeää. Etelä-Savossa!

Facebookiksi muuttunut Linkkari on täynnä (omankin alani) työnhakuilmoituksia. Samaan aikaan kaikki asiat ympärillä tuntuvat koko ajan vain kallistuvan. Meidät verotetaan hengiltä, eikä ihmisillä ole oikein varaa tehdä mitään ”ylimääräistä”. Yleinen ilmapiiri köyhtyvässä Suomessa on apea ja tulevaisuus mietityttää. Ilonpilkahduksina Linkkarissakin näkee nuorten yrittäjien menestyvää liiketoimintaa ja spontaania apua, jota ihmiset tarjoavat toisilleen.

Kun jatkuvasti seuraa kelloa, pohtii paikkaansa ja aistii yleistä tunnelmaa, rauhaisa ja levollinen eläminen tuntuu ekstrahyvältä, vaikka vain muutaman tunnin annoksina arki-iltoina tai viikonloppuaamuina.  Saatikka, kun pääsee edes kerran vuodessa maaseudulle koko viikonlopuksi ystävien kanssa.