”Everyone has a plan until they get punched in the mouth.” – Mike Tyson

Nyrkkeilylegendaa mukaillen: Olin kova muija siihen asti, kun paljon kovempi tuli vastaan.

Taputin kuristukseen. Tuomari näytti, että matsi oli ohi. Nousin innottomasti ylös tatamilta. Tuijotin suoraan eteenpäin näkemättä yhtään mitään. Tuomari nosti vastustajan käden kohti kattoa. Kävelin matolta valmentajani luo. Olin keskellä katastrofia. Tunsin häpeää, pettymystä ja itseinhoa. En ollutkaan sitä, mitä ajattelin voivani olla. Koitin tulkita valmentajani ilmeitä. Sanoin ääneen: ”Olin ihan paska!” Tunsin tuottaneeni pettymyksen muille, vaikka ei kenelläkään ollut mitään odotuksia. Silti tuntui pahalta, että seurakavereita oli katsomassa nöyryytystäni. Olisin mieluiten ollut yksin piilossa ikävien tunteideni kanssa.

Seuraavat yöt nukuin ohutta unta. Heräilin, hikoilin ja pyörin sängyssä. Häpeä kulki humahduksina koko kehon läpi. Kuristus tuntui viiden päivän ajan kurkussa, kirjaimellisesti. Polttavaa häpeän tunnetta tulvi joka kerta, kun joku kysyi matsista. Oli vaikea vastata kysymyksiin. Kisoja edeltävät viikot painin sparrit aggressiivisesti ja kovalla itseluottamuksella. Itseluottamus alkoi varista, mitä lähemmäksi h-hetkeä tultiin. Combate-komennon jälkeen se tuntui olevan lähellä nollaa. Ennen matsia otetuissa kuvissa näytän huonoryhtiseltä pelokkaalta matoselta, jonka puku ei oikein istu. Taisin kutistua sen sisällä ennen ottelua.

Kun poistuin matolta, tuntui kuin matsi olisi kestänyt vain puoli minuuttia (se kesti noin kuusi kertaa sen verran) ja että olin stoalaiselle, lämmittelyt väliin jättäneelle kisakumppanille vastaantulija. En paininut parhaalla tasollani, menin osittain lukkoon. Perusasiat muuttuivat vaikeiksi.

Matsista on kulunut nyt yli kuukausi. Suurimmat tunteet ovat haalistuneet. Häpeää en tunne enää juuri ollenkaan. ”Huono” kokemus on muuttunut pääomaksi. Mietin, miten kestäisin psyykkistä painetta paremmin ja miten voisin mennä BJJ:ssä järkevästi eteenpäin. Aloin tehdä mielen harjoituksia jo syksyllä, en tiedä miten huonosti olisi käynyt, jos olisin jättänyt ne tekemättä. Aion jatkaa niiden parissa, syventyä erityisesti urheilun psykologiaan. Olen haalinut erilaisia suorituskykyä käsitteleviä kirjoja ja urheiludokumentteja avukseni. Huippu-urheilijat omine mentaalivalmentajineenkaan eivät aina onnistu, mutta usein onnistujia yhdistää se, että heillä on keinoja pitää ajatukset ja tunteet kurissa. Välillä puhun tosi rumasti itselleni, että olen huono, liian vanha ja tyhmä, kun en vain opi nopeasti. Välillä sekoilen perusasioiden kanssa. Koitan välttää tätä sisäistä ilkeää puhetta, vaikka en aina edes huomaa sitä.

Jokainen osallistuja ei vie mitalia kotiin, vaikka siltä se näytti oman ottelufiaskon jälkeen. Näin hetken kaikkialla vain menestystä, lattialaatan kokoisia mitaleja ja onnistumisen iloa, kun itse vajosin jonnekin pohjalle. Ainoa lohtuni oli se, että hävisin naiselle, joka voitti sarjani. Olen nyt vihdoin kiitollinen, että pääsin matolle asti ja pysyin ehjänä. Kun pikkusormestani irtosi sirpale sparrissa marraskuussa, mietin hetken, että kilpaileminen (ja myös koko laji) on nyt osaltani tässä. Tästä näkökulmasta Lissabonissa kisaaminen oli suorastaan menestys, oppikirjan mukainen draaman kaari. Pääsin sinne, mihin halusin. Mitalin saavuttaminen (tai edes se, että en olisi tullut lopetetuksi) olisi toki tehnyt matkasta vielä hienomman.

Kisoihin osallistuminen omakustanteisesti on merkittävä taloudellinenkin satsaus (mm. osallistumismaksu, lennot, hotelli, säännönmukaiset kisapuvut, vakuutukset yms.). Onneksi minulla oli nyt mahdollisuus osallistua EM-kisoihin, edes kerran elämässä. Joissain lajeissa ei  ole tarjolla edes höntsäsarjoja harmaille panttereille. BJJ:ssä voi minkä ikäisenä tahansa ilmoittautua EM-kisoihin. Kaiken lisäksi matsit vielä striimataan ja tuomareilla on jopa pikkutakit päällä. Kuinka siistiä! Siellä sitä ollaan urheilemassa saman katon alla maailman huippujen kanssa. Ajoittaisesta supattelusta ja kohahduksista saattoi päätellä, että legendoja tai tämänhetkisiä kuumia nimiä sattui olemaan paikalla. Tunnistin vain muutamia, kuten Atoksen teini-ikäiset tähdet Sarah Galvaon ja Emily Leyvan.

Kisoihin osallistui yli 6000 kilpailijaa, minkä takia lajin harrastajiin törmäsi kaikkialla kauniissa Lissabonissa. Kaupungista on tullut muutamassa vuodessa yksi suosikeistani Euroopassa. Siellä vietti mielellään lomapäiviä ilman mitaliakin. Ihmiset ovat ystävällisiä ja  ruoka tuoretta (kirjoitin erikseen postauksen safkasuosituksista). Sää on tammikuussa jatkuvasti arveluttava, mutta ei kylmä.  Nazaré jäi seuraavaan kertaan, sillä SurfForecastin ennustamat jättiläisaallot siirtyivät lähtöpäivän jälkeiseen aikaan.

Kisapaikalla tykkäsin kovasti lämmittelyalueen energiasta. Parhaimmillaan vibat olivat kisojen ensimmäisinä päivinä, jolloin omakin matsini oli. Olin toki virittäytyneempi ja herkempi asioille alkuviikosta, jolloin kaikki tuntui uudelta ja ihmeelliseltä. Loppuviikkoon kohdistui eniten katseita, odotuksia ja paineita. Tunnelma varmaankin niiden takia hieman kiristyi ja vakavoitui. Brassikisaajat onneksi mursivat sitä ainakin kerran spontaanilla capoeiralla.

Isojen kisojen aikana tuli  omin silmin todistetuksi, että mitä vain voi sattua. Ihan mitä tahansa. Voi tulla kipeäksi, voi loukkaantua pahasti, voi joutua skippaamaan lämpän, kun oma matsi aikaistuu tunnilla, voi hävitä vaikka voittaisi (tuomaritkaan eivät näe ihan kaikkea) tai voi vaikka tulla rekisteröidyksi väärällä nimellä avoimiin (ja olla pääsemättä matolle). Egoja murskaantuu, sydämiä särkyy ja luita murtuu.

Eräs fiksu painikamu seurastani Bulilta pohti, että matsit voi ajatella testilaboratoriona. Labrassa voi kokeilla ja soveltaa kaikkea oppimaansa. Keräsin koko reissusta valtavasti dataa itsestäni. Seuraavalla reissulla (haaveena Barcelonan Masters-kisat toukokuussa) ja seuraavien kuukausien aikana voin hyödyntää analyysia tästä datamassasta. Nyt tiedän myös vähän paremmin, mitä odottaa ulkomailla ja IBJFF:n järjestämissä skaboissa kisaamiselta. Bulin valmentaja, kokenut kilpailija ja ystäväni, mustavyö Miia Isola toimi kulmaamisen lisäksi erinomaisena kisasherpana, ja huolehti kaikesta niin, että sain itse keskittyä vain olennaiseen: matsiin valmistautumiseen. Moni asia valmistautumisessa menikin aivan nappiin.

Miia auttoi myös tunteiden purkamisessa, kun tuntui pahalta. Valtava kiitos Miialle houkuttelusta kisaamaan ulkomaille ja loistavien olosuhteiden luomisesta kisaajalle. Aion opetella lisää brasilialaista jujutsua hyvässä seurassa (Buli, tietty), keskittyä fyysiseen suorituskykyyn Motivuksella, tehdä lisää mielen harjoituksia stressaavia tilanteita varten ja miksen myös opiskella portugalin alkeet tai ranskan perusteet uudestaan (riippuen siitä, missä vuoden 2026 EM-kisat ovat).

Ei tämä nyt vielä tässä ollut, houkutus kilpailla on liian suuri. Competidor found.

”Kilpailemaan oppii kilpailemalla.” –Antti Mannila (Loop-salin valkovöisten kisapalaverissa kuultu.)

____

Olen kirjoittanut kesästä 2021 alkaen BJJ-aiheisia postauksia yhdessä jujutsu-yhteisö Buli Jiu-Jitsun kanssa, jossa itse treenaan. Buli on vuonna 2021 perustettu, kasvava BJJ-yhteisö, jossa on kiva treenata. Treenit pidetään Urhea-hallissa Vallilassa, Helsingissä.

Jos laji on uusi, helpoiten mukaan pääsee tulemalla Bulin viikonlopun mittaisille peruskursseille, eli On Rampille, joita on ympäri vuoden. Jos laji on tuttu, open mateille tai naisten treeneihin voi tulla säännöllisesti mukaan superedullisella kannattajajäsenyydellä.

PS. Miia vetää naisten treenejä keskiviikkoisin, ja on Bulin treeneissä aika monena päivänä viikossa muutenkin!