”Paikka puhuu meille puolestamme
Me tiedetään kuolevamme”
ASA – Sanat ei tehnyt tätä laulua

Aloin viime vuoden puolella kuunnella Antonín Dvořákia ja tänä vuonna tutustuin ensimmäistä kertaa Kaija Saariahon musiikkiin. Kuunnellessani Dvořákia mietin kuinka paljon elokuvasäveltäjät ovat velkaa suurille mestareille. Musiikki on lainaamista ja usein varastamista, mutta jotenkin havahduin, että mikään -ei kerrassaan mikään-  synny tyhjiössä. Olen aina rakastanut sekä klassista että elokuvamusiikkia, mutta jostain syystä en ole nähnyt niitä jatkumona.  Olen ajattelut kaikkia suurimpia el0kuvamusiikin säveltäjiä yksittäisinä neroina. Olo tuntuu vähän huijatulta, tai oikeastaan vähän taukilta. Yhtä hölmöltä kuin pidin musiikkiopiston teoriatunnilla esitystä Chopinista. Laitoin musiikkinäytteen soimaan ja istuuduin itsekin sitä minuuteiksi kädet sylissä luokan edessä kuuntelemaan, kunnes opiston rehtori jonkin ajan päästä kohteliaasti huomautti, että nyt on jo hetken soinut toinen kappale säveltäjältä.

Sinfoniaorkesteri- ja kamarimusiikkia on käytetty leffoissa iät ja ajat myös tekijänoikeuksien raukeamisen vuoksi, mutta myös siksi, että sen käyttö oikeissa kohdissa tekee tunteista suurempia, parhaimmillaan nostaa kohtauksen uudelle tasolle tai luo uusia merkityksiä. Toisinaan piano- ja jousimusiikin kanssa päädytään paksuun patetiasohjoon, josta ei ole ulospääsyä ja se siitä elokuvasta.

On kovin ilmeistä, että elokuvamusiikin tekijät ovat jatkaneet siitä, mihin klassisen musiikin mestarit jäivät sulkiessa pianon kannen ja laskiessa kirjoitusvälineet käsistään. Tietenkin on syntynyt paljon uuttta ja omanlaistaan elokuvamusiikkia, mutta jättiläisten olkapäillä seistään tukevassa haara-asennossa.

Jos Dvořák ei ole tuttu, kuuntele mitä pikemmin hyvistä kuulokkeista tai kaiuttimista toivolta, kunnialta ja samettisohvalle pökertymiseltä tuntuva Serenadi jousille E-duurissa, Op.22, B.52:II. Tempo di valse. Dvořákin suosituimpia sävellyksiä. Kuvittele se vielä sinusta kertovan elokuvan käänteentekevään kohtaukseen, ehkä katarsikseen.

”Mulla putoo tää torvi kädestä tai mun sydän pysähtyy”

Riitta Raskin ohjaama Universumin kaiut -dokkari kertoo Kaija Saariahosta, mutta ei läpäise pintaa tai oikein anna käsitystä taiteilijasta itsestään. Paitsi että hän rakasti Solaris-elokuvaa (1972) ja raivasi tietä naisille erityisesti oopperan parissa. Dokumentissa tuntuu pikemminkin olevan kyse muiden arvostuksesta protagonistia kohtaan ja luomisprosesseista.

Täyteläisempi, inhimillisempi kokonaisuus ehkä vähän vahingossa on RSO Musiikkitalossa: Kaija Saariahon HUSH. Se sisältää esityksen lisäksi haastatteluja. Pelkkä HUSH-teos (jonka säveltäjä sävelsi tietäessään lähestyvästä kuolemasta) kertoo enemmän Saariahosta kuin koko Universumin kaiut -dokkari. Leski Jean-Baptiste Barriére kertoo koskettavasti säveltäjän kuolemaa edeltäneestä elämästä. Trumpetisti Verneri Pohjolan haastattelu ryöpsähtelee suomalaisen hillittyä emootiota. Taiteilijat ovat lopulta ihan tavallisia ihmisiä, työteliäitä, intohimoisia ja monilahjakkaita, mutta tavallisia ihmisiä. Tähtien toisenlaisessa asennossa Saariahosta olisi voinut tulla arvostettu kuvataiteilija.

Säveltäjä on hieno ammatti. Se antaa mahdollisuuden elää ikuisesti ja kaikkialla. Tuskin osasi tsekki aavistaa, että eräskin nainen kuuntelee hänen teostaan 150 vuotta nuottien valmistumisen jälkeen pienillä korvaan asetettavilla aparaateilla kaukana pohjoisessa, säveltämisen aikaan Suomen suurruhtinaskuntana tunnetussa (tai ei varmaankaan kovin tunnetussa) maailmankolkassa.

Harvat asiat inspiroivat niin paljon kuin elämän rajallisuuteen havahtuminen ja musiikki. Taiteessa ne usein yhdistyvät mitä kauneimmilla tavoilla.