Aina en muista, että tätä blogia saattaa joku jopa lukea. En osaa suhtautua kovin hyvin huomioon ja olen aina pysynyt mielummin taustalla. Kun joku kertoo, että on lukenut blogiani pakahdun kiitollisuudesta, mutta samalla mietin, että eihän täällä nyt mitään sellaista ole, johon kannattaisi aikaansa käyttää.

Olen heikoimmillani kirjoittaessani yksityiselämän ajatuksia. Niitä on kaikista vaikein kirjoittaa ja eniten minua pidättelee ajatus siitä, että mitä muut ajattelevat. Tavallaan tosi turhaa, koska eniten ihmiset ajattelevat itseään. Välillä kannan huolta, että voiko jotain kirjoittamaani käyttää jollain tavalla minua vastaan.  Siksi pyöristän kulmia ja jätän sanomatta asioita, minkä takia teksteistä tulee myös usein tylsiä. Vältän tiettyjä aiheita, jotta en joutuisi ongelmiin. Joskus jaksoin omassa Facebookissa haastaa ihmisiä, mutta kun tututkin hyökkäsivät kimppuun (aiheista kuten naisten oikeudet, kasvisruokavalio tai lasten kuvien jakaminen netissä, minkä kyseenalaistin) huomasin, että sen sijaan että valitsee taistelut, voi myös olla niitä ylipäätään aloittamatta. Varovaisuus voi tietenkin myös olla haitallista. Tällä hetkellä oma duuni ja arki haastaa  ihan tarpeeksi, en jaksa vapaaehtoisesti hakeutua likasangoksi, jonne voi sylkäistä mitä tahansa henkilökohtaisia loukkauksia. Olen ennen kaikkea yksityinen henkilö, ja avoimuus verkossa voi olla haitallista. Kuvissa kasvoni ovat useimmiten vain osin näkyvissä, millä koen hitusen suojelevani yksityisyyttäni. Anonyymin kommentoinnin salliminen olisi ollut no-brainer, sillä esimerkiksi ulkonäköäni on siitäkin huolimatta arvosteltu blogikuvien perusteella.

Tämä blogi on antanut paljon sen lisäksi, että se ollut paikka purkaa ajatuksia. Olen esimerkiksi saanut tämän blogin kautta yllättäen yhteydenoton suuresti ihailemaltani futuristilta sekä päätynyt harrastamaan ja tekemään viestintäyhteistyötä rakkaalle Buli Jiu-Jitsu -salille sen perustamisesta asti. Lisäksi olen oppinut paljon SEO:sta ja median merkittävyydestä omien tekstien näkyvyyden kanssa. Olen lisäksi opetellut käyttämään affiliate-linkkejä, vaikka syynä oli enemmän uteliaisuus kuin taloudelliset hyödyt. Vaikka blogi alkaa olla ylipäätään viestintämuotona reliikki, on se tuntunut itselle aina sopivimmalta tavalta jakaa asioita, vanha kunnon kuva+teksti.

Miksi sitten en tekisi tätä vain yksityisesti? Ehkä julkisen tekstin kirjoittaminen on entisenä toimittajana ja nykyisenä viestinnän ammattilaisena verissä. Ehkä ajattelen, että joku voisi löytää tätä kautta jotain uutta tehtävää tai ajateltavaa, ehkä hyötyä jotenkin. Parasta mitä voin kuvitella on se, että  saisin tällä aikaan jotain pientä hyvää jonkun elämässä.

Nyt mietin tämän blogin tuomia tunteita ja sitä, millaista elämä olisi ilman tätä. Palaan kun olen tehnyt päätöksen, kannattaako tätä enää jatkaa tai pitäisikö vaikka keskittyä kirjoittamaan tiukasti yhdestä aiheesta, kuten esimerkiksi aivan bestest harrastuksesta, eli brasilialaisesta jujutsusta.

Kiitos kun luit loppuun asti.

t. Riina