Usein tuntuu, että olen väsyneenä ja hieman surumielisenä luovimmillani. Ideoita jostain syystä pulppuaa ja olo on jollan tapaa inspiroitunut, kun moni asia tuntuu haihtuvan savuna ilmaan. Ehkä se on selviytymiskeino tai sitten itsepetosta. Ennen kaikkea tekee mieli kirjoittaa. Niin kuin nyt.  Väsyneenä tekee mieli yleensä tehdä itsereflektiota ja tuottaa päiväkirjamaista tajunnanvirtalätinää. Niin kuin nyt.

Perjantaiaamun luminen maa näytti ihanalta ja puhtaalta. Kaiken valkeuden näkeminen tuntui melkein spirituaaliselta kokemukselta. Se toi muiston viime talvesta ja kaikista eletyistä talvista. Kadulla köpöttely kesätennarit jalassa vähän latisti kokemusta arkiseksi, mutta silti tuntui, että aistit herkistyivät ja terävöityivät uuden edessä. Vuodenaikojen vaihtelut herättää mussa aina jotain. Kaipuuta, iloa, haikeutta, tulevaisuuden uskoa ja nipun erilaisia tuntemuksia, jolle kauniissa suomen kielessä ei ole sanoja.

Join eilen aamulla pitkästä aikaa kofeiinipitoista aamukahvia. Siirryin jonkin aikaa sitten decafiin (meemeissä esim. brown sadness water), koska tajusin viettäneeni loputtoman määrän aamuja kofeiinimyrkytyksessä (esim. kolibrin sydän ja levoton olo). Ei sillä tavalla kannata aloittaa aamuja. Ne kannattais pyhittää rauhalle ja hyvälle ololle. Olen erilaisin tuloksin koittanut karsia elämästä sitä stressaavammaksi tekeviä asioita. Paljon ois vielä tekemistä, mutta itse pystyy vaikuttamaan silti todella moneen asiaan. Aika on vaan niin arvokasta, se pitäisi käyttää ”hyvin”. Mietin todella, että mitä mä elämältä haluan. Yritän kuulla oman ääneni. Se on tosi vaikeata tällä hetkellä.

Duunia en ole halunnut enkä pystynyt karsimaan. Olen koko syksyn tehnyt kolmea eri työtä. Päiväduunin lisäksi olen tehnyt friikkuna mentorointia ja somemanagerointia. Päiväduunissakin ois ollu ihan tarpeeksi. En silti valita, koska aina ei ole ollut töiden kannalta näin tyydyttävä tilanne. Vapaailloista ei aina jaksa edes nauttia, kun yrittää toipua duuneista.  Joulukuun lähestyessä alkanee helpottaa. Tiimin kanssa oli hetki sitten kehityspäivä, jonka parhaimmaksi anniksi moni mainitsi sen, että keskityttiin kaikki ilman koneita ja läppäreitä yhteen asiaan: toistemme kuunteluun. Saatiin kaikki pieni irtiotto ja palauduttiin kaikesta edes hetkeksi. Samassa yhteydessä oli puhetta, että esim. lounastauolla pitäisi malttaa puhumasta työasioista, varsinkin kun kaikki on aivan kuormittuneita muutenkin. Se on pieni juttu, mutta sillä voi olla valtava merkitys.

Rutiineista olisi hyvä pitää kiinni, kun elämä tuntuu raskaalta ja sumuiselta. Mulle niitä on treeni, lukeminen ja luonnossa hengailu. Näistä kaksi jälkimmäistä on jäänyt todella vähäiseksi ja niitä mun on pakko alkaa lisätä kalenteriin, jos ajattelin selvitä mun duuneista ja arjesta ylipäätään kunnialla.

Life’s a game, but it’s not fair
I break the rules, so I don’t care
So I keep doin’ my own thang
Walkin’ tall against the rain
Victory’s within the mile
Almost there, don’t give up now

Jay-Z: Run This Town

Huomaan kuuntelevani paljon samaa musiikkia kuin parikymppisenä. Tutut soundit ja bändit tuo mieleen jollain tavalla helpommat ja viattomammat ajat, joita en varsinaisesti kaipaa, mutta ehkä niissä oli oma taikansa. Ei ollut niin paljon laskuja, muutosverokortteja, vastuuta ja maailmantuskaa. Tämä hullu vuosi 2020 on vaikuttanut ihmisten yksityiselämään varmaan tosi rankoilla tavoilla, joiden vaikutukset nähdään vasta vuosien päästä.  Multa tää vuosi on ottanut ja myös jotain antanut, enkä ole sama ihminen kuin tämä alkoi. Ehkä en ole sellainen ihminen kuin olen ajatellut.

Olen monella tapaa ajautunut tienristeykseen, enkä tiedä mihin suuntaan ottaa ensimmäinen askel. Odotan, että sumu hälvenee, että näen mihin mennä.