Olin videokuvauksissa, jossa minun tarvitsi vain painaa recciä ja valvoa, että kameran edessä olevilla ihmisillä on kaikki ok. Konsulttien puhe muuttui sorinamatoksi, kun syvennyin tuijottamaan seiskakerroksen ikkunasta ulos ja alas kadulle, Porthaninrinteen ja Toisen linjan risteykseen.

Tusinan verran ihmisiä seisoskeli Sodan ajan naisen patsaan lähettyvillä. Ihmiset muodostivat jatkuvasti erilaisia kuvioita kuin kaleidoskoopissa siirtyessään sujuvasti keskustelemaan ryhmästä toiseen. Pilvisestä päivästä huolimatta monella oli aurinkolasit. Joku sihautti tölkin auki, joku sytytti savukkeen. Joku kävi välillä patsaan juurelle makaamaan. Hän makasi melkein samassa kohdassa, johon toiset ovat pissanneet.  Välillä joukon ohitti tuoreet vanhemmat rattaiden kanssa. Poliisit jututtivat porukkaa nousematta edes Transitista. Kaleidoskoopin kuviot muodostuvat ja hajaantuvat samanlaisina päivästä toiseen eri puolilla Kalliota.

Yksi päivä silmäilin sporassa nuoren miehen olalla roikkunutta avointa posteljoonilaukkua, josta lähes putoamaisillaan oleva lääkepakkaus törrötti. Diapameja. Pameja. Bentsojen tyhjäksi syötyjä, kengän alla rapisevia läpipainopakkauksia lojuu kaduilla siellä täällä. Ja rikottuja pulloja. Ja oksennusta. Kerran eräs nuorehko mies otti viimeisen pitkän huikan lasipullosta ja viskasi sen katsomatta olkansa yli korkealla kaarella katuun. Pullo räsähti sadoiksi sirpaleiksi muutaman metrin päässä minusta ja poikaystävästäni.

Alepan tuulikaapissa langanlaiha nainen sameat silmät syvällä kuopissaan odotteli tuttavaansa, jonka takia kaupan henkilökunta oli siirtynyt tarkkailemaan valvontakamerakuvaa. Työntekijät näyttivät toooodella kyllästyneiltä.

Olen kuullut monta kertaa, kuinka aikuiset ihmiset kertovat rehvakkaana ja korostetun kovaan ääneen, kuinka monta kertaa ovat olleet päivystyksessä tai kuinka he esimerkiksi ”pystyisivät murtamaan toisen kallon lyömällä” ja muuta väkivaltaista paskaa. Olen kuullut monta kertaa ihmisten puhuvan ystävistään, jotka ovat kuolleet tosi nuorena. Hesarin lähettyvillä näkee usein pylväisiin teipattuja muistokirjoituksia, joissa vainajasta puhutaan vain etu- tai lempinimellä.

Kerran autoimme poikaystäväni kanssa miestä, joka ei päässyt darransa takia kaatumatta eteenpäin kaltevalla kadulla. Hän oli jo rajuilla ruhjeilla kun tulimme paikalle. Viiden metrin päässä ollut kotiovi olisi jäänyt haaveeksi ilman meidän ja erään toisen tilanteen nähneen ihmisen väliintuloa. Mies tarjoutui maksamaan avustamme, mutta kieltäydyimme kaikki kohteliaasti.

Täällä näkee joka päivä päihteiden, lääkkeiden ja alkoholismin vaikutuksia. Kallio on kaunis kaupunginosa täynnä elämää ja kulttuuria, mutta olen kyllä huolissani siitä, kuinka huonosti niin moni ihminen täällä voi, että ei välitä enää itsestään, muista tai ympäristöstään.