Lapsena ja teininä, eli 90-luvulla, katsoin kotimaisia draamasarjoja enemmän kuin nyt. Oli Metsolat, Samppanjaa ja vaahtokarkkeja,  Blondi tuli taloon, Salatut elämät, Annan sairaala, Ihmeidentekijät, Isänmaantoivot sekä Kotikatu kaihoisan tunnarinsa kanssa. En muista yhdenkään sarjan olleen erityisen hyvä, mutta niitä katsotiin. Ei kai ollut oikein muutakaan. Uudemmista kotimaisista draamasarjoista mieleen tulee vain Mustat lesket. Katsoin myös muutaman jakson Helppo elämää. Edellä mainitut olivat mielestäni laadukkaita.

Sittemmin draamasarjamaku on amerikkalaistunut, mutta on ylipäätään melko tavanomainen. En ole koskaan ollut kiinnostunut etsimään saatika hyvä löytämään pieniä helmiä, joita ei markkinoida. Silloin tällöin olen löytänyt suosituksen bloggaajalta, journalistilta tai jostain artikkelista. Tämmöinen sarjalöytö oli esim. Last Chance U, jota Ylex:än juontajat Viki ja Köpi kehuivat aamuohjelmassaan.

Sorjonen. Nyt olen kuullut sen nimen niin monta kertaa, että oli pakko ottaa selvää. Ensi-illasta on toki vierähtänyt jo lähes kaksi vuotta. Sama sosiaalinen paine ajoi ottamaan selvää myös pikku sarjasta nimeltä Game of Thrones. Olin todella pitkään sitä mieltä, että mikään missä on lohikäärmeitä ei voi olla laadukas tv-sarja. Mieli muuttui ekan jakson jälkeen.

Sorjosen hehkutus on levinnyt Atlantin yli. Amerikkalaisnäyttelijä Bill Pullman kertoo Sorjonen-sarjan yhdeksi suosikikseen (ks. HS:n artikkeli asiasta täältä).  Vaikka Bill Pullmanilla tai hänen kiinnostuksenkohteillaan ei ole minulle sinällään merkitystä, oli tämä silti tarvittava sysäys katsoa sarjaa. Mihin sen suosio perustuu?

Olen nyt katsonut kaksi ensimmäistä jaksoa Nukkekoti 1/3 ja Nukkekoti 2/3. Seuraavassa ajatukseni sarjasta näiden jaksojen perusteella.

Sorjosen näyttävä visuaalinen maailma sekä tietynlainen synkkyys tuovat väkisinkin mieleen nordic noir -tyylin tanskalais-ruotsalaisen edustajan Sillan, joka on yksi kaikkien aikojen tv-sarjasuosikeistani. Sarjoja yhdistävät kompleksinen päähenkilö, joka on poikkeuksellisen lahjakas ammatissaan, mutta sosiaalisesti vähän onneton. Karmeita rikoskeissejä tutkiessaan Sorjonen (Ville Virtanen) pysähtyy tarkkailemaan, hyräilee ja käyttää muistipalatseja. Silta-sarjan Saga Norén (Sofia Helin) töksäytteli asioita ja eteni suoraviivaisesti kaikessa tekemisessään. Molemmat hahmot ovat pidettäviä. Jotenkin on vaikea katsoa draamaa, jossa päähahmoon ei voi samaistua (esim. Girls ja Orange is the New Black).

Sorjonen ei ole loistavista kyvyistään huolimatta teflonia. Alamaailma on synkkä ja vie aina jotain myös niiltä, jotka yrittävät pitää sen kurissa. Pidän tässä sarjassa myös siitä, että Sorjosen vaimon (Matleena Kuusniemi) hahmoa aletaan kehittää heti alusta asti. Hän ei ole vain miehelleen elävä nainen. Toinen vahva nainen sarjassa on tytärtään etsivä Lena Jaakkola (Anu Sinisalo), jonkinlainen moderni, ovista murtautuva ja autoja näppäräsi pöllivä hitman. Vai hitwoman?

Kuten Silta, myös Sorjonen onnistuu järkyttämään. Järkytys on erilaista kuten vaikka True Detectiven aiheuttama puistatus. Silta tuntui tulevan tunnelmaltaan huomattavasti lähemmäksi kuin amerikkalaiset sarjat ja Suomeen sijoittuva Sorjonen tulee aivan liki. Suomeen sijoittuminen ei tuo uskottavuusongelmaa, sillä nykyinen todellisuus ei ole kaukana fiktiosta, päinvastoin.  Poliisin korruptiokeissit, terrori, ihmiskauppa, seksiorjuus, hämärät maakaupat ja järjestäytynyt rikollisuus ovat osia tämän päivän muuttuvassa Suomessa.

Sorjosen tapahtumat sijoittuvat Lappeenrantaan ja sarjassa näyttelevät käytännössä kaikki kotimaiset näyttelijäkonkarit. Jos Martti Suosalo ja Outi Mäenpää vielä pölähtävät paikalle tulevissa jaksoissa niin kyllä, kaikki ovat koolla. Lisäksi sarjassa näyttelee muutama nuori lahjakas nainen.

Onko sarja hyvä? On. Se koukuttaa, se näyttää hyvältä, tuntuu aidolta ja herättää erilaisia tunteita kuvotuksesta ihastukseen jo kahdessa ensimmäisessä jaksossaan. Sorjonen on tehty isolla rahalla. Suomalaisen sarjan budjetti on keskiverrosti lähempänä 2 miljoonaa euroa. (ks. Kauppalehden juttu Ivalo-sarjasta). Wikipedian mukaan Sorjosen ensimmäinen tuotantokauden budjetti oli noin 3 miljoonaa euroa, mikä tarkoittaa noin 270 000 euroa per jakso. Summalla on saatu mm. hienoa musiikkia, hyviä näyttelijöitä, laadukasta lavastusta ja puvustusta sekä näyttävää kuvaa maalta ja ilmasta.

Entä vertailu Siltaan? Mielestäni Sorjonen ei ole kopio Sillasta. Tekijät ovat kenties olleet tietoisia sarjasta ja ottaneet vaikutteita, mutta Sorjonen oma kokonaisuutensa ja sen päähahmo on uniikki.  En keksi heti samanlaista. Sarjassa tutkitaan myös  toisistaan erillisiä rikostapauksia. Tämä on harvinaisempi rakenteellinen ratkaisu, sillä usein rikossarjassa käsitellään samaa tapausta koko kauden (kuten Sillassa) tai yhden jakson ajan (esim. C.S.I.).

Pohjoimaissa tuntuu olevan taipumusta synkkyyteen ja realismiin. Rikos- ja draamasarjoihin täkäläinen koruton maailmankuva istuu hyvin. Aion katsoa loput jaksot ekasta kaudesta ja alkaa seurata sarjaa kun sen toinen tuotantokausi alkaa YLEllä 7.10.

Kuvankaappaukset: YLE Areena