”It’s dangerous to be different.”

Katsoin juuri australialaiskoomikko Hannah Gadsbyn Nanette-standup-esityksen Netflixistä. Viimeksi vaikutuin tällä tavoin lavashowsta nähtyäni Mike Tysonin Undisputed Truth -performanssin, jonka on ohjannut nyt erityisen ajankohtainen Spike Lee. Näitä esityksiä yhdistää tunteikas, aito puhe oikeasta elämästä, kaikkine synkkine tunteineen Gadsby puhuu homoseksuaalisuudestaan, lapsuudestaan ja erilaisuudestaan välillä niin syvällisesti, että itkettää. Myös yleisö kuuntelee Gadsbya naurujen jälkeen hipihiljaa.

Gadsby antaa jokseenkin hienostunutta, häikäisevän tarkkasilmäistä ja ehdottoman kovaa kyytiä valkoisille heteromiehille, etenkin taitelijoille, niin kuolleille kuin yhä eläville. Taidehistoriaa opiskellut Gadsby repii armotta alas kenties yhden tunnetuimmista moderneista taitelijoista:  Pablo Picasson. Itsekin olen seissyt Avignonin naisten edessä New Yorkissa ja hymyillyt leveästi. Pohjimmaisena ajatuksena on se, että onko oikein pitää erillään työt ihmisistä niiden takana? Miksi edelleen arvostamme ja kunnoitamme miehiä, jotka ovat kohdelleet muita ihmisiä, etenkin naisia, kuin roskaa? Miksi heidän tekojaan ihmisinä voidaan ylenkatsoa, jos heillä vain on lahjakkuutta? Ovatko Harvey Weinsteinin tuottamat elokuvat ottaneet osumaa vai eivät? Teemahan on hyvin ajankohtainen, varsinkin nyt kun Hollywoodin ”supermiehiä” tippuu niin että kolisee. Se, millaisia rangaistuksia he oikeasti joutuvat kärsimään vai joutuvatko, jäänee arvoitukseksi. Yksityiselämän ongelmien ylenkatsomisesta tulee heti myös mieleen Soundcloud-räppäri xxxTentacion, jonka nousi kuolemansa jälkeen myyttiseksi taiteilijaneroksi, vaikka ehti lyhyen elämänsä aikana lyödä naista kasvoihin.

Mielestäni on myös aivan perusteltua kysyä, miksi miehet ovat taipuvaisempia vihaan ja väkivaltaisuuteen? Miksi juuri miehet ovat käyttäneet hyväksi, uhkailleet ja raiskanneet Gadsbyn? Hän kuvailee itseään rikkinäiseksi, mutta itsensä korjanneeksi naiseksi, joka ei ole mikään uhri.

Tämä standup-show on kaukana perinteisestä naururevittelystä sekä punchlineista ja seisoo aikalailla yksin genressään. Gadsbyn ajatuksia herättävän ja tunteikkaan puheen omasta historiastaan toivoisi tulevan koululaisten ohjelmistoon samalla tavalla kuin Chimamanda Ngozin We should be all feminists -teoksen, niin vaikuttava se on.

”I tell you this because my story has value.”