Maria Veitola. Suurella osalla suomalaisista herää jokin mielikuva kuullessaan tämän nimen. Helsinkiläisen (maalta kotoisin alun perin)  toimittajan uutuuskirja Veitola laajentaa kuvaa tästä naisesta. Kirja on kattava kokoelma kolumneja (esim. Trendiin, Imageen ja Vauva-lehteen), joita Veitola kommentoi. Luettavuus on hyvä, sillä kolumnit ovat mustalla ja Veitolan kommentit sekä  itsereflektointi pinkillä.   Typografialla ja taitolla on kikkailtu kekseliäästi. Välillä teksti asettuu sisältönsä mukaan hajanaisesti tai katoaa vähitellen näkyvistä.

Veitolaa voisi huvin vuoksi verrata fiktiiviseen Carrie Bradshaw´hon, johan hän kirjassa itseään myös leikkisästi vertaa. Molemmat ovat muuttaneet pienestä mestasta isoon kaupunkiin, molemmat kirjoittavat kiinnostavasti (ja ovat myös koonneet kolumninsa kirjaksi), molemmat rakastavat näyttäviä designervaatteita ja molemmat ovat eläneet epäkelvoissa suhteissa huonosti käyttäytyvien miesten kanssa. Siinä missä Carrie on egomaaninen valittaja, Maria vaikuttaa kaiken lukemani ja näkemäni perusteella todella empaattiselta ihmiseltä, mutta joka haluaa puhua asioista suoraan. Siinä missä Carrie tapaili poliitikko Bill Kelleytä jaksossa Politically Erect (S3, E2) ja kirjoitti kostoksi dumppauksestaan mauttoman paljastuskolumnin Kelleyn intiimielämän mieltymyksistä, uskon että Maria olisi samassa tilanteessa haastanut Kellyn kertomaan kasvokkain, että miksi helvetissä hänen päälleen tulisi pissata.

Veitolan äänen voi välillä kuulla lukiessa kommentteja omiin kolumneihinsa. Hänellä on ihailtavan tunnistettava tyyli, oma ääni. Veitola on toisinaan ”kreisistä” olemuksestaan huolimatta ennen kaikkea no bullshit -tyyppi ja kertoo kirjassa olevansa myös vaativa pomo Radio Helsingin päätoimittajana. Tämä on helppo uskoa, sillä hän on kunnianhimoinen työnarkomaani, jonka mielestä äidin töissäkäynti lisää lapsenkin hyvinvointia. Veitolan suhtautuminen äitiyteen ja lapsen saamiseen on ihanan freesiä. Hän ei yritä olla mikään supermutsi pojalleen Taistolle. Hän ei pelkää epäonnistua ja kertoo (tai siis on kertonut kolumneissaan) työttömyydestä, migreeneistä ja ihmisten arvostelusta. Veitola ei myöskään paasaa, eikä hauku muita, vaikka tuntemattomat ihmiset sanovät häntä välillä huoraksi ta rumaksi. Hän on samaan aikaan kova ja pehmeä monilla elämänalueilla.

Tässä vielä yksi kauneimista sitaateista kirjassa (s. 307):

”Mä toivon, että mä voin kasvaa, horjua ja kukoistaa edelleen muan ystävien läheisyydessä, ja sit kun me ollaan oikeasti vanhoja, mä toivon, ettei meitä eroteta eri vanhainkoteihin ja hoitolaitoksiin, vaan me voitais hengata edelleen yhdessä, pitää hauskaa, rakastaa ja muistella menneitä. ”

Maria on tämän kirjan jälkeen entistävä vahvemmin esikuvani journalistina sekä ihmisenä.